LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle) LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle)

ALUSSA OLI SANA, EI ÄÄNIKIRJA

– LAURA LINDSTEDT

Rax Rinnekangas

 

“Kun kerran olet oppinut lukemaan kirjaa, olet aina vapaa.”

Frederick Douglass

 

Vaikka vuosi lähestyy vasta puoltaväliään, rohkenen todeta, että Laura Lindstedtin teos Kirjoitettu luettavaksi (Bokeh, 2021) on vuoden tärkein kotimainen kirja.

Ulkoisesti 52-sivuinen essee on kahden tupakkiaskin kokoinen, kansistaan kiinni liimattu litteä paperipakka, jonka auki saamiseen tarvitaan klassista paperiveistä.

Mutta kun kirjan saa auki, sen tekstin sisältö on niin painavaa, että se asettuu – kirjallisuuden sektorilla – Martti Lutherin vuonna 1517 Wittenbergin kirkon oveen naulaamien 95 teesin rinnalle.

 

Essee pohtii lukemisenkulttuuriin liittyvää uhkaa, jonka äänikirjojen maihinnousu on aiheuttanut:

Entä jos meillä ei joku päivä olisi enää lainkaan kirjoja fyysisessä, painetussa, muodossa?

Kirjojen tulevaisuuden identiteettiä ja kirjallisuuden merkitystä pohtiva essee avaa tilannetta, jota kirjamyynnin uusi jättipeliareena – netissä leijuva äänikirjaformaatti – on aiheuttamassa paitsi kirjoille myös kirjailijoille.

 

Vaikka suomalaisen proosan lause ei ole yhtä monikerroksista ja yhtä pitkää kuin on esimerkiksi saksankielinen proosa, meillä on yhä vaativan virkkeen kirjailijoita.

Mutta koska äänikirja ei kykene välittämään ’liian pitkän’ virkkeen jokaista tasoa ja nyanssia, se edellyttää painetun kirjan pitkän lauseen autopsiaa äänikirjaformaattia varten.

Kirjailijoiden on pätkittävä lauseensa lyhyiksi – korvaan ja suuhun sopiviksi – ja alistuttava formaatille, jos mieli säilyttää tulevaisuudessa julkaisumahdollisuutensa.

Tämä siksi, että äänikirjat – ulkopuolisten lukemat tekstit, joita kuulijat kuuntelevat – eivät ole hetken herkku, vaan python, joka on tullut jäädäkseen ja ahmii elintilaa painetuilta kirjoilta.

 

Jotta asia tulee täysin ymmärretyksi, ottakaamme koekaniiniksi yksi virke W.G.Sebaldin Austerlitz-kertomuksesta (suomentanut Oili Suominen, Tammi, 2002):

Kello on minusta aina ollut naurettava kapistus, jotakin perin pohjin valheellista, ehkä siksi, että jostakin sisäisestä syystä, jota en itsekään ymmärrä, olen aina taistellut aikaa vastaan ja sulkenut pois tietoisuudestani kaikenlaiset ajankohtaiset tapahtumat, siinä toivossa, kuten nyt ymmärrän, sanoi Austerlitz, ettei aika kuluisikaan, ei olisi kulunut, että minä voisin perääntyä sen taakse, että kaikki olisi entisellään tai tarkemmin sanoen että kaikki ajan hetket olisivat olemassa yhtaikaa ja rinnatusten, tai ettei mikään siitä mitä historia kertoo olisikaan totta, ettei tapahtunut olisikaan tapahtunut vaan tapahtuisi parastaikaa, sillä hetkellä jolloin ajattelemme sitä, mikä toisaalta tietenkin avaisi sen lohduttoman mahdollisuuden, että kurjuus kestäisi ikuisesti eikä kivusta ja tuskasta koskaan tulisi loppua.

 

Sebaldin kertomuksen painetussa versiossa lukijalla on aikaa lukea kirjailijalle tyypillinen pitkä virke useaan kertaan ja sisäistää sen looginen sisältö – sivulauseiden painotuksineen.

Sama ei onnistu äänikirjaformaatissa kahdesta syystä:

Äänikirjan kuuntelijalla ei ole aikaa jäädä pohtimaan yhtä virkettä, koska kirjassa on satoja samankaltaisia virkkeitä, ja äänikirjaformaatissa jokainen seuraava lause pakottaa kuuntelijan jo keskittymään siihen – edeltäneen virkkeen hajotessa tajunnassa.

Sitä ennen äänikirjan (nauhalle) lukijan – näyttelijän tai muun – on ollut mahdotonta ilmentää Sebaldin virkkeen eri nyansseja ja painotuksia ja saada ne sujuvaan, lineaariseen muotoon.

 

Äänikirjan lukijan ainoa mahdollisuus onkin luoda virkkeestä täysin oma tulkintansa, jotta virke olisi luonteva, mutta sillä ei ole välttämättä enää mitään tekemistä kirjailijan lauseen kanssa.

 

Jotta esimerkin ongelmaa ei syntyisi, W.G. Sebaldin (1944–2001) olisi pitänyt kastroida luonteensa kirjailijana ja alkaa kirjoittaa lyhyttä, nakuttavaa proosaa, jos mieli tavoitella äänikirjaformaattia.

Mikä olisi ollut sen tien tulos? Maailmalla ei olisi enää Sebaldin ainutlaatuista käsialaa.

Olisi yksi-kuka-tahansa lisää äänikirjailijoiden kasvavaan joukkoon, jossa jokaisen kieli muistuttaa ennen pitkää sitä lyhyen kielen sapluunaa, jolla formaatti myy itseään kuulijoiden korville.

 

Vastaavaa autopsiaa kuvataiteen puolella havainnollisti minulle kuvanveistäjä, graafikko Eduardo Chillida (Baskimaa, Espanja) erään kerran käyttäen esimerkkinä Albrecht Dürerin käsialaa:

”Kaikissa Dürerin maalaamissa muotokuvissa ihmisten asuissa on runsaasti laskoksia. Jos laskokset poistetaan, meillä ei ole enää Albrect Düreria.”

 

Kirjat ovat kuin lintuja, jotka kuljettavat ajatuksia. Maailman viimeinen kirjakauppa -elokuva, 2017

 

 

 

Nyt on korostettava, että Laura Lindstedtin essee ei ole millään muotoa niitä ihmisiä vastaan, joille äänikirja on enemmän kuin tarpeellinen.

Ilman nauhalle luettuja kirjoja kirjoitettu maailma katoaisi näkövammaisten ja lukihäiriöisten, muiden lukurajoitteisten ja arjen kiireiden uuvuttamien ihmisten tajunnasta kokonaan.

Äänikirjaformaatti on elintärkeä silta heidän ja kirjallisuuden välillä.

Laura Lindstedtin esseen tendenssi on täysin muualla kuin tämän yhtälön ylenkatsomisessa.

Se on huolessa siitä, miten äänikirjaformaatti vaikuttaa kirjailijoiden oikeuteen kirjoittaa ja kirjallisuuden identiteettiin painetun kirjan menettäessä asemaansa äänelle.

 

Suomeksi sanoen: Onko meillä edessä tulevaisuus, jossa kirjailijoiden on muutettava koko ajattelunsa rakenne ja kielensä, jotta heidän kirjansa kelpaavat kirjallisuudeksi julkaisemisen tärkeimmäksi muodoksi kasvavan äänikirjaformaatin kautta, joka ennen pitkää hävittää fyysiset kirjat kokonaan siirtämällä kirjahankinnat pilviin – alustoille, joita itse Jumalakaan ei tunnista kirjakaupoiksi?

 

Uhkakuva ei kosketa koko alaa. Onhan olemassa kirjallisuutta – esimerkiksi tunnettujen ihmisten elämäkerrat ja ns. tosikertomukset, lasten ja nuorten kirjojen ohella – joka toimii hyvin äänikirjoina.

Uhkakuvan synnyttävät kustantamot, jotka äänikirjaformaatin suosion myötä ovat pakotettuja pysymään äänipelissä mukana ja istuttamaan kirjailijoitaan formaatin ehdoille.

 

Kehityksen tuloksena meillä voi tulevaisuudessa olla kahdenlaisia kirjailijoita:

Heitä, jotka alusta alkaen oppivat äänikirjojen kielen ja pysyvät äänikustantajien kirjailijoina.

Heitä, jotka eivät tingi ominaislaadustaan ja löytävät kotinsa äänettömistä kustantamoista.

 

Koko kirja-ala voi mennä prosessin myötä uusiksi – äänestä kieltäytyvien (pienten) kustantajien merkityksen kasvaessa (isojen) kustantajien äänipelikentän ulkopuolella, sillä kaikki kansalaiset eivät suostu äänikirjoille, vaan arvostavat perinteistä, painettua kirjaa, joka kuullun sijasta luetaan itse.

 

Lukemalla kirjaa ihminen muistaa kaikki itsensä. Maailman viimeinen kirjakauppa -elokuva, 2017

 

 

 

Laura Lindstedt toteaa, että niin paljon kuin kirjallisuudessa onkin kyse kirjojen lukemisesta, niin kirkkaana kuuluu äänikirjan puolustajien ydinviesti:

”Tärkeintä on, että kirjallisuutta kulutetaan.”

Essee siteeraa formaatista riemastuneen kirja-alan kahta johtavaa ammattilaista:

”Kaikenlainen kirjojen kuluttaminen lisää lukemista.” (Kirjakauppaliiton toimitusjohtaja Laura Karlsson)

”Kyllä paperikirja myy vielä ainakin vuosikymmenen, (mutta) tärkeintä on, että kirjallisuutta kulutetaan.” (Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho)

 

Tulkintani on, että mainitut ammattilaiset ovat ehdottomasti painetun kirjan puolella, mutta tietäessään, mihin kehitys on kirjaa viemässä, heidän on pakko riemuita siitä jotenkin – määrittelemällä kehitys kuluttamiseksi – koska äänikirjojahan ei lueta, vaan kuunnellaan.

 

Mitä kirjaa kirjallisuutta arvostavat suomalaiset ostivat eniten vuonna 2020?

Lasten nukutussatukirjaa – kulutettavana äänikirjana.

Esimerkiksi painettua ulkomaista kaunokirjallisuutta ostettiin vähän, koska lajityyppi edellyttää kuulemisen sijasta sitä toista aikaa vievää toimintaa – lukemista – tullaksensa ymmärretyksi.

Äänikirjaa voi kuunnella, kun tiskaa, makaa auton alla tai nukkuu sikeästi, eikä aikaa kulu turhaan.

 

Kun kuluttamisesta on kyse, siihen liittyy olennaisena myös asiakkaan etu suhteessa tuotteeseen.

Jos hankittu tavara – kirja – ei vastaakaan kulutettaessa asiakkaan makua, asiakas voi valittaa tilanteesta tavaralle itselleen – heittämällä sen pois.

 

Essee siteeraa teatterikriitikko Suna Vuorta, joka on analysoinut suoratoistopalvelujen (joissa asiakas kokoaa itse omat soittolistansa) vaikutusta kirjallisuuden ja muun taiteen kokemiseen.

”Meistä on tullut taiteissakin enemmän kuluttajia kuin vastaanottajia tai jaetun kokemuksen osapuolia.”

”Taiteen tulkitsemiseen tämä imeytyy pahimmillaan ajatuksena, että kaiken, mihin sijoitan aikaa ja esimerkiksi lipun hinnan rahaa, on syytä kertoa minusta, minulle, minun tarpeitani varten.”

”Edellisestä seuraa”, Suna Vuori jatkaa Laura Lindstedtin kirjassa, ”se, että mikäli en tunnista teoksesta itseäni, saatan ajatella teoksen olevan vääränlainen, huono, ainakin epäkiinnostava”.

 

Kirjojen ja teatterin ohella tämä kohdistuu myös ns. erilaisiin elokuviin.

Kun katsojalla salin pimennyttyä syntyy tunne, että hän ei ohjaakaan alkavaa elokuvaa (ei osaa sen juonta ulkoa eikä hallitse sen tematiikkaa) hän kävelee ulos syvän pettymyksen tuottaneesta ’tekotaiteellisesta paskaleffasta’.

 

Mutta mitä väliä sillä on, millä tavoin kirjallisuutta ylipäänsä otetaan vastaan?

Eikö esimerkiksi romaanin voi vain antaa valua korvista sisään tunti tunnilta? Laura Lindstedt kysyy ja viittaa tiettyihin eroihin äänikirjojen ja painettujen kirjojen välillä.

Kun äänikirjassa korvat kuulevat ainoastaan sen, mitä niille kerrotaan, fyysisessä kirjassa silmät havaitsevat noin 15 seuraavaa kirjainta kohdassa, johon katse on lukemisen aikana kiinnittynyt.

Aivoissa sijaitsee visuaalinen sanojen tunnistamisalue, joka kerää tietoa lukutauon aikana.

Arviolta 10 prosenttia lukuajasta kuluu tekstin taaksepäin vilkuiluun ja pohdintaan, minkä ohella myös tekstin ristiinkatsomista tapahtuu.

Lukeminen on neurologisesti ja fysiologisesti monimutkainen toiminta, joka aktivoi useampia aivoalueita kuin pelkkä tekstin kuuleminen.

 

Essee siteeraa suomenruotsalaista kirjailijaa Peter Mickwitziä, joka on tehnyt päätelmän, että ’kirjallisuus on ainoa taidemuoto, joka liittyy yksinomaan lukemiseen’.

Toisin sanoen äänikirjat eivät ole kirjallisuutta, vaan esitystaidetta, kuten on kuunnelma.

 

Mutta äänikirjojen suosio saa meidät uskomaan toisin, kuten äänekkäiden peliasemien suosio nuorten keskuudessa saa äidinkielenopettajat uskomaan, että suomalaiset nuoret eivät osaa lukea.

 

Kumpi on painavampi – kirjoitettu sana vai äänekäs ääni? Maailman viimeinen kirjakauppa -elokuva, 2017

 

 

 

Vuonna 2017 valmistuneen Maailman viimeinen kirjakauppa -elokuvani ensimmäinen elämä sisältää kokemuksen tästä teemasta.

 

Espanjalaisessa autiomaassa kuvattu täyspitkä puolidokumentti kertoo kirjojen rakastajista, jotka vievät viimeisiä fyysisiä laatukirjoja mahdollisimman syrjäiseen paikkaan, jossa he perustaisivat kirjoille turvapaikan – maailman viimeisen kirjakaupan – kaukana viihteen termiiteiltä, jotka kaupungeissa syövät kirjoilta elintilaa kautta maailman. Katso elokuvan traileri tästä (Vimeo)

Elokuvan tematiikka on Suomessa enemmän kuin ajankohtainen, kun tiedetään, että fyysiset kirjakaupat ovat kadonneet useiden kaupunkien keskustoista ja viimeiset jäljellä olevat kaupat ovat markettien askarteluosastojen jatkeita – ei autiomaassa, mutta kaupunkien reunoille.

 

Elokuvan ensi-ilta Madridin tärkeimmässä kulttuurikeskuksessa Circulo de Bellas Artesissa sai aikaan pitkän keskustelun kirjan tulevaisuudesta alan asiantuntijoiden kesken.

Espanjan maineikas kirjallisuuskeskus – Cervantes Instituutti – suunnittelee lukemisen kulttuurin merkitystä puolustavan elokuvan levittämistä dvd-muodossa toimipisteisiinsä kautta maailman.

Mitä tapahtui Suomessa elokuvalle, joka pohtii kirjojen kokemista ja sanan ymmärtämistä?

 

Elokuvan levityksen tukijaksi aikonut suomalainen kustantaja peräytyi havaittuaan, että elokuvan muutamassa kohtauksessa eurooppalaiset ihmiset suhtautuvat kriittisesti kaunokirjallisuuden myyvimpään lajityyppiin – rikoskirjallisuuteen – koko maailman mittakaavassa.

”Emme voi alkaa tähän, sillä emme halua loukata kustantamomme kirjailijoita”, kuului perustelu.

 

Kustantaja uskoi, että rikoskirjailijat – jotka teoksissaan kuvaavat väkivallan eri muotoja – ottaisivat elokuvassa esitetystä yleiskritiikistä herneet nenäänsä ja jättäisivät kustantamon?

Reaktio kuvastaa tilannetta, jota kustantamoiden pääartikkeliksi asettuneen rikoskirjallisuuden uusi menestysalusta nimeltä äänikirjaformaatti osaltaan vahvistaa: luoti on tullut jäädäkseen.

 

Kun elokuva esitettiin Venäjän tärkeimmässä nykytaiteen museossa – Garage Museum of Contemporary Art, Gorkin puisto, Moskova – Frankfurtin kirjamessujen ylimmän johdon vierailun kunniaksi kaupungissa, jatkoillallisilla messujen eräs johtaja tunnusti minulle:

”Kaikki on totta, mitä elokuva sanoo, mutta juuri siksi se on tänä päivänä hyvin hankala tapaus.”

Kommentti allekirjoitti tilanteen, jossa ollaan myös kansainvälisesti: Väkivalta – lukijoita vangitseva dualistinen voima; arjessa pelottava, kirjoissa kiehtova mahdollisuus – hallitsee kustantamoita.

 

Kustantajien on pakko asettua ’luodin puolelle’. Onhan kyse paljosta – alkaen työpaikoista.

 

Suomessa kaikkien lukioiden äidinkielenopettajat, joille elokuvaa tarjottiin oppilaiden luovaksi kokemukseksi – Äidinkielenopettajien liiton jakaman informaation kautta – kieltäytyivät elokuvasta.

Saadut perustelut toistivat itseään: ”Liian vaativa teos – nuoret eivät halua tällaista.”

 

Ainoa koulu, jossa ajateltiin toisin ja toimittiin toisin, oli Oulun Suomalaisen Yhteiskoulun lukio – ilmaisutaitopainotteinen yleislukio.

300 oppilasta ja opettajakunta näkivät suomalaisespanjalaisen kirjallisuuselokuvan – oppilaiden järjestämän paneelikeskustelun kera – Finnkinon suurella kankaalla.

Eräs abiturienttiluokkien oppilas kirjoitti kaikkien puolesta palautteen, jonka ydin kuului: ”Kiitos tajuntaa avartaneesta huimasta kokemuksesta.”

”Me kaikki nuoret emme ole lukutaidottomia playstationilaisia, vaan omin aivoin ajattelevia lukutaitoisia ihmisiä.”

”Me kaipaamme juuri tällaisia kokemuksia, jotka luottavat ymmärryskykyymme ja syventävät suhdettamme lukemiseen ja kirjallisuuteen.”

 

Miksi maan 340 lukion äidinkielenopettajat eivät tarttuneet elokuvaan, jonka näkeminen tehtiin kouluille hyvin vaivattomaksi?

Pelkkä katsojamäärän ilmoitus ja tae normaalin pääsylipun maksamisesta levittäjälle, ja levittäjä järjestäisi esitykset paikkakunnilla toimivien teattereiden kanssa.

Opettajat eivät tarttuneet, koska ovat täysin väsyneitä peliohjelmariippuvaisiin oppilaisiinsa, jotka sylkevät kasvoille, jos opettajat edes ehdottavat heille kirjallisuutta?

Oliko syy apatiaan ajetun ammattikunnan kyynisyys? Miksi turhaan yrittää antaa mitään uutta peliohjelmiin seonneille oppilaille, kun vähemmälläkin selviää koulupäivän iltaan?

 

Kirjojen rakastajat matkalla reservaattiin… Maailman viimeinen kirjakauppa -elokuva, 2017

 

 

 

Vai onko ero ilmaisutaitopainotteisten ja normaalien lukioiden välillä jo niin lopullinen ja virallinen maassa, jota luonnehditaan maailman oppineimmaksi, että kirjallisuuselokuvan muodossa tapahtuvaa luovaa kokemusta ei kannata tarjota normaalien lukioiden oppilaille?

 

Laura Lindstedt kirjaa esseessään ääneenlukemisen historian kirkkoisä Augustinuksesta (354–430) alkaen – ensimmäisen äänikirjan, Thomas Alva Edisonin vuonna 1877 äänilevylle lukeman, lastenrunon Mary had a little lamb kautta – tähän päivään saakka.

Hän ei ymmärrä – kuten en minäkään – mistä koostuu viime vuoden myydyimmän kirjan – NLP-valmentaja Carl-Johan Forrsén Ehrlinin Kani joka tahtoi nukahtaa -äänikirjan – myyntitulos 68100 kappaletta.

Onko äänikirjan kuuntelun aloittaminen todiste siitä, että nauhoite on tullut myydyksi?

Onko koko teos kuunneltava alusta loppuun? Vai onko nauhoitteessa jokin ennalta määritelty saturaatiopiste, jonka jälkeen myynnin katsotaan tapahtuneen?

 

Ennen vuotta 2016 kysymyksiin oli helppo vastata: äänikirja aktivoitiin Suomessa lataamalla se omalle koneelle tai sovelluksen kautta kännykkään mp3-sovelluksella.  Ja itse ostaminen oli helppoa.

Haluan tämän äänikirjan, joten maksan tästä äänikirjasta! Sen jälkeen ostaja saattoi ladata nauhoitteen itselleen.

 

Nyt kaikki on toisin. Kappalemyynti toteutuu, vaikka ostaja keskeyttää kymmentuntisen äänikirjan kuuntelun kolmen tunnin jälkeen ja joku toinen jatkaa siitä eteenpäin seitsemän tunnin ajan.

Ei ole väliä, kuka kuuntelee ja mistä kohdasta kuuntelee, kunhan vain joku kuluttaa äänikirjaa.

Vertailun vuoksi: joku lukee painettua Humisevaa Harjua sivulle 62 asti ja toinen joku lukee siitä eteenpäin jonkin matkaa ja kolmas ja neljäs ja viides jatkavat vuorotellen loppuun saakka.

Näinkö koko kovakantinen, monisatasivuinen Humiseva Harju on todistetusti luettu?

 

Vuonna 2016 Suomessa toimintansa aloittaneet ruotsalaiset äänikirjojen suoratoistopalvelut BookBeat ja Storytel ovat alan suurimpia koko maailmassa.

Ne toimivat periaatteessa samalla tavalla kuin Ruotsissa vuonna 2008 aloittanut Spotify, joka on käytännössä tuhonnut musiikintekijöiden mahdollisuudet ansaita levymyynnillä.

Mutta miten ne toimivat? Laura Lindstedtin hurja essee vastaa kysymykseen.

Toistan tässä sen, minkä essee kertoo tulopuolesta: kirjailija saa kuunnellusta kirjastaan viidesosan (keskimäärin 0,67 €) siitä, mitä hän saa painetun kirjansa myynnistä.

Kustantajalle yksi kuunneltu tallenne tuottaa 2,5 € – myyty painotuote 9 € (Kirjailijaliitto, 9/2020).

 

Suomen kustannusyhdistyksen vuoden 2020 neljännesvuositilasto kertoo, että kaunokirjallisuuden sektorilla äänikirjoja myytiin 16 prosenttia enemmän kuin painettuja kirjoja.

Äänikirjoista saadut tulot olivat 54 prosenttia pienemmät kuin painetuista kirjoista saadut tulot.

 

Absurdi riippuvuus uudesta formaatista on kiihtynyt äänen syödessä paperisia sivuja:

Kaikilla suoratoistoalustoilla on tarjottavana samat kirjat ja samanlaiset käyttöliittymät; samat play- ja pause-napit, kelaus eteen ja taakse, toiston nopeuden valinta ja mm. uniajastin.

Kolmella suurella alustalla – BookBeat, Storytel, Nextory – on rajattomalla kuunteluoikeudella samankokoiset hinnat: 16,99–19,99 € per kuukausi. Perhe- ja pariskuntapaketeissa ei ole eroja.

On joulu ainainen alustojen sloganein: Anna lahjaksi yli 300000 tarinaa! – nauhoitusten muodossa.

Mutta mitä teet euforisella lahjalla, jos et ehdi/osaa lukea yhtä ainutta kirjaa alusta loppuun?

 

Laura Lindstedt uskoo, että edessä on kirjan materiaalisen perustan asteittainen tuho, minkä seurauksena tulee korostumaan vinyylilevyjen paluuta muistuttava uusmateriaalisuus kirjoissa.

Vinyylien numeroidut deluxe-painokset ovat olleet jo pitkään haluttuja keräilykappaleita.

Painetuista kirjoista tulee vastaavia harvinaisuuksia, arkaaisia toiseuksia; jopa yksittäiskappaleita.

 

Yksi yritys helpottaa syntynyttä tilannetta on saada kustannussopimuksiin pykälä, että ainakaan vuoteen yhdestäkään painetusta kirjasta ei tehtäisi äänikirjaa. (Kirjailijaliitto)

Tästä toivotaan Pohjoismaista yhteissopimusta, jolla hidastetaan painettujen kirjojen häviämistä maissa – Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti – joissa samanaikaisesti ammutaan täysillä itseään silmiin äänikirjahurmoksen (-bisneksen) kasvaessa niissä.

 

Kirjoitettu luettavaksi kertoo, että Laura Lindstedt on unelmoinut pitkään kirjasta, jonka hän kirjoittaisi alusta loppuun käsin.

Kaikki kirjansa kirjoittaa käsin mm. Peter Handke – vuoden 2019 kirjallisuuden nobelisti – ja hänen kustantajansa (Suhrkamp, Saksa) suorittaa teoksien puhtaaksikirjoittamisen surematta ajan kulumista.

Laura Lindstedt korostaa, että hänen käsin kirjoitettu teoksensa ei olisi uniikki, vaan sen voisi hankkia useampi kuin yksi henkilö. Mutta hinta olisi korkea.

Kirjasta olisi myös edullinen karvalakkipainos. Kokonaisuudessa painaisi muoto – tekijän jälki.

 

Tämän palstan pitäjä unelmoi moottoritien räjähtämisestä kirja-alan GPS-insinöörien alla ja paluusta takaisin hiekkatielle, jonka varrella kirjailijoita työskentelee yhä painettua kirjaa varten.

Osa heistä on tekijöitä, joita ei tunneta julkisuudessa, koska he eivät elä julkisuudesta.

He ovat sanan nunnia ja munkkeja, jotka ovat sitoutuneet alkuperäiseen kirjaan.

Heillä ei ole mitään tekemistä vallitsevan metelin ja pakkomielteisyyttä muistuttavan myyvyyden kanssa – vain kirjoittamisen itsensä kanssa.

 

Laura Lindstedtin essee on sukulaisteos Lutherin 95 teesille – sisällöllisistä syistä.

Kun Lutherin teesit alkavat: ’Tehkää parannus’ ja päättyvät: ’Ei ole vaaraa’, samaa sisäistymistä – suhteessa kirjan arvoon ja tulevaisuuteen – peräänkuuluttaa Kirjoitettu luettavaksi.

Tehkäämme siis parannus: Ei saateta painettuja kirjoja vaaraan, eikä itseämme vaaralliseen tyhjyyteen, sillä onhan niin kuin kirjailija William Styron on todennut:

”Me, jokainen, elämme useita elämiä – lukiessamme.”

 

Vaaran voittamiseen tämän palstan pitäjällä on antaa yksinkertainen resepti:

Mene aitoon, klassiseen kirjakauppaan, joita onneksi vielä on olemassa; kirjakauppoja ja antikvariaatteja – edellisten siskoja ja veljiä.

Kysy kauppiaalta, joka rakastaa kirjoja: Millainen kirja kaipaa kaverikseen juuri tämän näköistä ja oloista yksilöä kuin minä olen – kirja, joka ei ole yksi päivän tähtitikuista, vaan kestävä yksilö?

Älä poistu kaupasta ilman sitä kirjaa tai kahta vertaistaan, sillä:

Se, mitä syöt ja juot seuraavan vuorokauden aikana, maksaa aivan saman summan rahaa kuin hankkimasi kirjat, mutta hyvästelee sinut kohta kahta putkistoa pitkin ikuisiksi ajoiksi.

Kirjat puolestaan jäävät – niiden anti ja niiden oppi – koko se keskustelu, jota tajuntasi käy juuri sinut löytäneiden painettujen kirjojen kanssa.

 

Reseptin uusimisen kautta toteutuu myös se toinen elintärkeä asia:

Alkuperäisten kirjojen ohella pelastuvat aidot kirjakaupat – siskoineen ja veljineen.

 

Miltä elämä tuntuisikaan ilman painettuja kirjoja ja silmin nähtäviä kirjakauppoja?

Miltä tuntuisi, jos emme voisi astua sisään ovesta ja nähdä ympärillämme kirjojen koko kauneus ja runsaus – sen sijaan, että näemme kansia netissä ja klikkaamme ääniversioita galaxeista?

 

Vai haluammeko todellakin elää kirjattomassa ja kirjakaupattomassa maailmassa?

Kirjat ovat kuin lintuja, jotka kuljettavat ajatuksia.

Maailman viimeinen kirjakauppa -elokuva, 2017

Lukemalla kirjaa ihminen muistaa kaikki itsensä.

Maailman viimeinen kirjakauppa -elokuva, 2017

Kumpi on painavampi – kirjoitettu sana vai äänekäs ääni?

Maailman viimeinen kirjakauppa -elokuva, 2017

Kirjojen rakastajat matkalla reservaattiin…

Maailman viimeinen kirjakauppa -elokuva, 2017