LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle) LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle)

KADONNEEN AJAN METSÄSTÄJÄT

– ANDRÉ MAUROIS JA MARCEL PROUST

Rax Rinnekangas

 

”Hermoherkkien suurenmoinen ja surkuteltava joukkio...

Juuri he ovat perustaneet uskonnot ja luoneet mestariteokset.”

André Maurois: Marcel Proust

 

Vanha sanonta kuuluu, että ’kirjoilla on tekijänsä’.

Tekijöillä on myös elämänsä, jota ilman temaattisesti vahvat kirjat eivät voi omistaa omaa elämää sivuillaan – saati niiden välissä.

Mistä kirjoiksi asti yltävän tekijän elämä alkaa? Geneettisestikö – jo syntymässä?

Traumatisoivasta lapsuudesta? Vaiko esimerkiksi yhteiskunnan arvorakenteesta, joka valmistaa tekijän?

 

Julkisten valheiden ja Somevihan varassa hyllyvä meidän aikamme ei anna vastausta, koska meidän aikamme ei ole omaamme, vaan niiden aikaa, jotka levittävät vihaa ja harhoja totuuksina.

 

Sata vuotta sitten olosuhteet olivat vain muodollisesti toisenlaiset.

Aika oli hallitsijoiden ja ylimpien yhteiskuntaluokkien omistamaa – eriarvoisuutta suosivaa ja erilaisuutta tuomitsevaa.

Jos ihminen oli silloin ei-säätyläinen kirjailija, hän oli jo ennen kirjojaan perin juurin tiedostunut erilaisuudestaan – muiden traumojensa ohella – ja kasvu kirjoiksi otti vauhtinsa kaikesta siitä.

 

Ennen kuin Marcel Proustin (1871–1922) romaani Kadonnutta aikaa etsimässä (suomentaneet Pirkko Peltonen, Helvi Nurminen, Inkeri Tuomikoski, Annikki Suni, Otava, 1968–2007) – valmistui vuosina 1908–22, piti hallitsijoiden luomalta ajalta kadota ihminen, josta olisi kirjailijaksi.

Proustin sisäisen katoamisen perusteiden ymmärtämiseksi tuskin on – tehtyjä tutkimuksia kunnioittaen – olemassa parempaa lähdettä kuin André Maurois’n kirjoittama elämäkerta Marcel Proust (suomentanut Inkeri Tuomikoski, Otava, 1984).

 

Maurois’n tulkinta on, että Marcel Proust sikisi yhtä lailla äitinsä Jeanne Weilin – juutalaissyntyisen pörssimeklarin tyttären – sielusta kuin tämän kohdusta, jonka Adrien Proust-niminen tohtori oli hedelmöittänyt, mistä johtuen loputon äitiriippuvuus määritteli koko Marcel Proustin kehitystä.

Jo lapsena Proustin hahmoon pesiytyi krooninen hermoheikkous, jota täydensivät astmasta ja äidin ihon tuoksun ja iltasuudelmien alituisesta kaipuusta johtuvat hengenahdistuskohtaukset.

Yhdessä ne rakensivat neurootikon, joka koki ympäröivän maailman täysin omin silmin ja tarkasteli maailmaa täysin omin tulkinnoin ja tiesi olevansa kadonnut osa sen maailman aikaa.

Samalla Proust tiesi olevansa erityisyys, jolla oli erityisen oikeuksia omassa ajatusmaailmassaan.

 

 

 

Pariisissa asuva, maaseudulla Illiersissä kesiään viettävä, varakas perhe huomasi esikoisessaan – toisessa pojassaan – jo varhain älyllisyyden ja esoteerisuutta muistuttavan herkkyyden.

Kaiken vastapainona Proustin luonnetta leimasi – myöhemmin aikuisiässä – päällekäyvä ylikohteliaisuus ja kompleksisuus; laskelmoivuus ja pyrkyryys päästä omaa sukutaustaa, porvarisluokkaa, parempien ihmisten piireihin, mitä tarvetta sävytti oidipaalinen suhde äitiin.

Vanhemmista johtuva kaksineuvoisuus – ranskalaisuus ja juutalaisuus – teki Proustista katolisen epäuskovan; vaikka hän tuotannossaan uskoi omaan mystiikkaan, hän ei suostunut uskoon.

Ulkoisesti Proustista varttui – viiksistä ja mustasta muototukasta huolimatta – surua ja iloa nieleksivää vanhaa juutalaista naista muistuttava olento, jonka persoona yhtä lailla karkotti hienoa väkeä luotaan kuin keräsi kirjallista väkeä ympärilleen.

 

Tultuaan kirjailijaksi – julkaistuaan esseitä, kertomuksia, arvosteluja eri kirjallisuuslehdissä – ja äitinsä kuoltua Marcel Proust etsi äitiä takaisin kätkettyjen seksuaalisten tunteiden salakohteista, joiksi naisten sijasta valikoituivat – kompromissin kaltaisesti ja ilman kompromisseja – miehet.

Aikalaisessa todellisuudessa homoseksuaalisuus oli vakava rikos – kuin ’kohtalokas harhaoppi’, Maurois siteeraa Proustia, ’joka ei salli minun iloita itsestään rauhallisin mielin’.

Vaarallinen tosiasia, yhdistyneenä dandymaiseen persoonaan, teki Proustista kirjallisen valehtelijan – hän kuvasi miesrakkaudet naisrakkauksina – joka puolusti salaisuuttaan jopa yhdessä aseellisessa kaksintaistelussa.

 

Yhtenä vuosisadan vaihteen pariisilaisista kirjailijanaluista Proust uneksi itseään ja muita paljon suuremmasta asiasta – teoksesta, jossa arvoituksellinen aika ja ajan psykologia, ihmisen tunne-elämä ja vaelteleva mieli ja yhteiskunnan rakenteet löytäisivät kuvaajansa juuri hänessä.

 

Kun tuleva mestariteos alkoi vaiheittain – kirjailijan arkailevin vihjailuin – syntyä, kukaan ei uskonut siihen – koska kukaan ei usko perhoseen, jonka pelkistä surinoista kasvaa häkellyttävä puutarha.

Liki 15 vuotta vaatineen kirjoitustyön aikana, etenkin sen loppupuolella, Proust pysytteli – astmansa ja osin itse luomiensa psykosomaattisten sairauksien tähden – pitkiä aikoja vuoteenomana.

”Olen kovin sairas ja kuolemaisillani”, Proust julisti vuoteen äärelle aika ajoin kokoontuville kirjallisuusihmisille, joille julistuksesta tuli yhtä uskottava kuin ilmoituksesta maailmanlopusta.

Silloin kun Proust nousi messiaanisesti vuoteelta, hän suunnisti suoraa päätä hotelli Ritzin ravintolaan, josta elämänsä viimeisiin hetkiin saakka hän myös haetutti taloudenhoitajattarellaan Céleste Albaretilla päivän ainoan ateriansa – yksi jääkylmä olut – kolkkoon huoneistoonsa Rue Hamel 44:ään.

 

Prognoosin kaltainen alustus on tarpeen, jotta ymmärretyksi tulee edes osin se arjen ja tunteen taso, jolta Marcel Proustin kieli – assosiaatioiden ja runollisuuden, psyykeen eri kerrosten, tiedostetun ja tiedostamattoman kollaasi – loi itsensä 1900-luvun alun Ranskassa.

Oliko kirjailija ylivoimainen jopa itselleen ja siksi kieli kehittyi täydellisesti omakseen?

Omaksi ennen kaikkea Proustille itselleen, ei muille. Vaikka nimenomaan kaikkia muita – koko maailmaa – hän suurtyöllään tavoitteli ja myös tavoitti sen – kuolemansa jälkeen.

 

Proustin pitkä, monitasoinen virke sai aikaan sen, että alkujaan kolmiosaiseksi aiotun romaanisarjan aloitusosa Swannin tie 1: Combray ei kelvannut yhdellekään kustantajalle, vaan ilmestyi hänen omalla kustannuksellaan ystävänsä Bernard Grassetin toimesta vuonna 1913.

Foorumeista tärkeimmän, Nouvelle Revue Francaise-lehden (omistaja Gallimard) hallituksen jäsen, kirjailija Andre Gide tuomitsi käsikirjoituksen pelkän vilkaisun perusteella mahdottomana.

Kun teos oli ilmestynyt ja saanut huomiota osakseen ja Gide luki sen, hän pyörsi päänsä ja ilmoitti omakustannekirjailijalle olevansa enemmän kuin otettu teoksesta – erityisesti sen kielestä.

Samoin reagoi NRF:n koko johto ja vaati lupaa saada julkaista romaanin kaikki seuraavat osat.

 

Aikansa moraalista ja torjuvaa teeskenneltyään Proust sai Bernard Grassetin luopumaan oikeuksistaan teokseen ja siirtyi Editions Gallimardin kirjailijaksi – tehden saman, minkä valtaosa kirjailijoista tekee nykyisin vastaavassa tilanteessa; hylkää auttajansa ison maineen ja rahan tähden.

 

Maailmansota viivytti romaanisarjan jatko-osien valmistumista viisi vuotta, mikä oli onni itse teoksen sisällön ja henkisen painoarvon kannalta.

André Maurois’n mukaan sodan vuosina sivumäärältään rajusti kasvanut teos olisi alkuperäisessä muodossaan ollut enemmän klassista ihannetta muistuttava kuin ’todellista Proustia’.

Nyt, kirjailijan hiottua käsikirjoitusta pitkään ja hartaasti, klassismi oli haihtunut siitä ja tilalla oli, kuten Maurois ilmaisee, juuri se ’epätavallinen, yltäkylläinen ja suhteeton’, mikä tekee teoksen kokonaisuudesta yhtä ainutlaatuisen kuin on sen keskeinen teema – aika itse.

 

Kymmenosaisena suomennoksena ilmestynyt Kadonnutta aikaa etsimässä lukeutuu niihin maailmankirjallisuuden teoksiin, joihin pätevät romanialaisen näytelmäkirjailijan Eugene Ionescun sanat:

”Milloin koittaa se päivä, jolloin lopultakin luen ne kirjat, jotka olen aina valehdellut lukeneeni?”

 

Yksi syy Proustin romaanisarjan lukemisen valheeseen on sen monituhantinen sivumäärä.

Osa ’lukijoista’ uskottelee lukeneensa teoksen kokonaan luettuaan siitä osan tai kaksi, ja osa valehtelee lukeneensa teoksen kokonaan luettuaan siitä lehdistä ja Wikipediasta.

Toinen syy on sama yhteiskunnallinen ja poliittinen, minkä tähden aikalaiset ranskalaiset arvostelijat vierastivat teoksen tematiikkaa – muun maailman rakastuessa siihen:

”Mitä järkeä on kirjassa, joka kuvailee mailleen mennyttä maailmaa ja antaa etusijan turhamaisuudelle ihmisyyden kustannuksella?” (Maurois’n tiivistys reaktioista).

 

Maurois vastaa itse: Sotapalvelukselta terveytensä tähden säästynyt Proust ei ollut unohtunut menneisyyteen, vaan oli teoksensa tarunhohtoisen alun jälkeisiin osiin luonut ’patologista psykologiaa’.

 

Romaanisarja jakautuu kuin kirurgin skalpellin auttamana kolmeen pääteemaan: porvaristo, aatelisto, jälleen löydetty aika eli molempien osapuolten yhtyminen esteettisen tarkastelun valossa.

Proust kuvaa varakkaita ja rikkaita, ylhäisiä ja näiden palvelijoita ja etuoikeutettujen joutilaisuutta – tavallisen kansan ja työnteon sijasta – ollen silti hyvin perillä yhteiskuntaluokkien historiallisesta roolista, mikä mm. näkyy hänen tavassaan kuvata universaalia snobismia sovitettuna Pariisiin.

”Kun ihmiset jossakin ryhmittyvät, seuraa jako hyväksyttyihin ja hyljättyihin”, Maurois tiivistää.

”Hylätyt haluavat tulla valituiksi, valitut puolustavat etuoikeuksiaan ja halveksivat hylättyjä.”

 

André Maurois korostaa, että Proust antaa täysin realistisen kuvan ranskalaisesta yhteiskunnasta vuosina 1880–1919, mutta täynnä sen toista menneisyyttä, merkitystä ja sadunkaltaista hohtoa.

Tämän muu maailma tunnisti teoksessa – ranskalaisten arvostelijoiden ollessa sokeita.

 

Vaikka Proust keskittää romaaninsa pöytätapoihin ja hienohelmaisuuksiin kangistuneisiin ihmisiin, jotka eivät kärsi samoista painajaisista eivätkä käytä samoja lääkkeitä kuin heitä paljon köyhemmät, kyse on ennen muuta ihmisistä samassa ajan ajassa, joka on kadonnut heiltä kaikilta.

Mutta yhtä olennainen kuin lopputulos – romaanin triumfinen elämä – on kaiken alku:

Kun tiedetään, että tukehtumiskohtaukset, joita Proust alkoi saada yhdeksän vuoden iässä, liittyivät oidipaaliseen riippuvuussuhteeseen äidistä, niin mitä muuta lapsuuden aika antoi hänelle sellaista, mistä kasvoi poikkeuksellinen kirjailija, samoin kuin poikkeuksellinen kirja?

 

Maurois kuvailee, että Marcel Proust oli ihminen, joka rakasti lapsuutensa taikamaailmaa ennen kaikkea hellästi – joka jo varhain tunsi tarvetta sen tuokioiden kauneuden säilyttämiseen ja toivoi, että hänen ei tarvitsisi koskaan poistua kodin paratiisista – vieraiden kovuuteen.

Proust tiesi, että kovuus söisi hänestä myös kyvyn vastustaa salaisten intohimojensa musertavaa mahtia, mikä tekisi hänestä – aitouden kannattajasta – peittelijän, joka hän ei halunnut olla.

Aikuisena hän menettäisi myös kaikkein tärkeimpänsä – äitinsä. Mutta astman ja muiden sairauksien ansiosta hänen onnistuisi viettää suojattua elämää – eristyksissä – ja sillä tavoin käyttää jäljellä olevat elinvuotensa kadotetun lapsuuden ja seuranneiden pettymisten uudelleenluomiseen.

Tämä tarkoitti ainoan ’vapaan ja velottaman omaisuuden’ – Ajan – käyttöönottoa kaikkien aikojen mahtavimpiin kuuluvan romaanin aineksina.

 

 

 

Niin kauan kuin äiti – Jeanne Weil – eli ja hyväili aikuisen esikoisensa poskea tämän ollessa kotona tai käydessä kotona, Marcel Proust oli turvassa lapsuudessaan.

Kun äiti nukkui pois syksyllä 1905, kirjoittamisesta – matkasta kohti kohtaloa eli romaania – tuli

Proustille sekä äiti että, kyvyttömänä uskoa Jumalaan, pako unenkaltaiseen.

Vaikka hän alkoi asteittain vierautua maailmasta, tulevan kirjansa tähden hänen oli vielä pitkään pidettävä diplomaattisia suhteita toisten aikaan.

 

Kalmankalpea dandy otti paikkansa kirjallisuuspiireissä, jossa hait olivat suuria, mutta lempeitä – rusetit kaulassaan – koska oikea yhteiskuntaluokka oli se, mikä avasi ovia.

Kuten jo nuorempana, Proust tapaili hienostoperheiden tyttäriä ja näiden äitejä, veljien ohella, ja osasi olla juuri se Marcel Proust – yliseurallinen ja sydämellinen pyrkyri – joka hän ei ollut.

Todellinen Proust viihtyi tietoisuutensa kanssa siinä todellisuudessa, jonne kukaan ei nähnyt.

 

Se, mistä kaikki – kirjallisesti – romaanisarjassa alkaa ja mihin kaikki päättyy, on – aika.

”Niin kuin avaruudella on geometriansa, niin ajalla on psykologiansa”, Proust kirjoitti.

Maurois summaa kirjailijan tavoitteen: Meidän ruumiimme ja sielumme ovat ajan säiliöitä.

 

Säiliöstä kohosi Proustin teoksen metafyysinen alkuajatus: tarve lähteä etsimään aikaa, joka tuntuu kadonneen, mutta joka onkin läsnä, valmiina syntymään uudelleen.

Taideteoksen varsinainen tehtävä, kirjailija uskoi, oli tahdonalaisen muistin avulla luoda vaikutelma ajan hallitsemattomuudesta – laskeutua muistin portaita alas tilaan, jossa jokin tuoksu, esine, varjon liikahdus saa ajan menneisyyden eli jatkuvan tulevaisuuden palaamaan ylös – takaisin.

 

Äidin kuoleman jälkeen Proustia ei kiinnostanut enää todeksi kutsuttu maailma, kuten Boulevard Haussmannin ja Ritzin maailma, vaan ainoastaan se, jonka hän muistoissaan eli uudelleen.

 

Proustin tädin myytyä kodin kirjailijan alta Marcel Proust muutti Rue Hamel 44:ään, jossa elämän viimeiset kymmenen vuotta häntä hoivasi kaunis ja – luojan lahjana – kylmähermoinen Céleste Albaret.

”Hän ei koskaan tehnyt itse mitään”, Maurois referoi taloudenhoitajan kokemuksia. ”Jos kynäteline putosi lattialle, hän ei nostanut sitä ylös. Kun kaikki telineet olivat pudonneet, hän soitti minua.”

Peseytyessään Proust – vuoteensa vapaaehtoinen vanki – käytti kaapillisen pyyhkeitä, eikä Céleste

Albaret päässyt koskaan nukkumaan ennen aamuseitsemää, sillä Proust, joka kirjoitti kaikki yöt, vaati, että hänen kellonsoittoonsa vastattiin välittömästi.

Aamun sarastaessa kirjailija otti unilääkkeen ja nukkui kolmeen asti iltapäivällä.

Usein hän ylitti säädetyn annoksen ja nukkui yhtä soittoa pari, kolme päivää.

 

Romaanisarja ajoi Proustin itse luotuun maniaan, jossa terveydellä ei ollut enää väliä.

Oikeammin: sisäistymiseen, että ’kirjallisuuden tulee syntyä’ – kirjailijan sijasta.

Ravintoa tarvitsee ainoastaan lause – ei keho, joka kynää teroittaa ja kuljettaa.

Proustia huoletti vain oman aikansa hupeneminen ennen teoksensa valmistumista, koska ajan loputtua katoaisivat ’sekä kaivosmies että malmiesiintymä’, Maurois tiivistää kirjailijan filosofian.

 

Mutta yksikään malmivuori – niin kirjailijoilla kuin muilla taiteilijoilla – ei kohoa pelkästään eletystä tai elämättömästä elämästä. Tarvitaan humus, joka viitoittaa vuorelle suunnan.

Proustin tien näyttäjä oli englantilainen kirjailija, runoilija, taidemaalari, kriitikko John Ruskin (1819–1900), jonka tapa yhdistää tiedettä ja yksityistä sai hänet heräämään kahden toden yhtälölle.

Ruskinin kirjat – mm. Venetsian kivistä – saivat Proustin ymmärtämään, että kauneus ei ole pelkkä nautinto, vaan pysyvä kokemus, jota voi käsitellä kuin yleistä todellisuutta.

 

Ruskin antoi Proustille tämän kielen perustan; kyvyn yhdistää pientä suureen, ylevään virkkeeseen.

Kiitollisena Proust käänsi Ruskinin teoksen The Bible of amiens (1885) ranskaksi (1904) äitinsä ja englantilaisen kuvanveistäjän Mary Nordlingerin avulla, koska ei itse osannut englantia.

 

Maurois kirjoittaa, että joku edesvastuuton oli sanonut Proustille, että ajatukset toimivat parhaiten, kun vatsa on tyhjä. Lopputulos nähtiin 18. marraskuuta 1922.

Kun Proust poistui vuoteellaan tästä ajasta, hän teki sen verettömin kasvoin ja parran peittämänä – näyttäen alle kolmikymppiseltä, ikään kuin kesyttämänsä aika ei olisi uskaltanut koskea häneen.

 

Vainajan äärellä käynyt kirjallisuusihmisten vuolas virta näki El Grecon maalausten naamiokasvot edessään, ja katumus täytti monet, kuten kirjailija Maurice Barrèsin, joka tunnusti:

”Voi teitä, Proust, veli hopea, mikä ilmiö te olittekaan! Ja minä, mikä minä houkka olin teitä arvostelemaan.”

Näin historia toisti itseään, sillä ketkä ovatkaan vyöryttäneet syvimmän tuomionsa erilaisten ylle kuin toiset kirjailijat ja arvostelijat – tehden kaiken suuressa rakkaudessaan omiin teoksiinsa.

 

Editions Gallimard oli julkaissut Proustin romaanisarjan alkupuolen jatko-osat ennen kirjailijan kuolemaa ja loput osat ilmestyivät postuumisti vuosina 1923–27.

Mutta mitä lopultakin oli ilmestynyt ja mitä ilmestyi?

Kuten kirjallisuustieteessä on todettu, Proustin romaanisarjaa ei voida määritellä proosan sisäisten lajityyppien, saati muistelmakirjallisuuden, kautta. Kyse on jostakin muusta.

Erja Manto, joka on radiossa lukenut Proustin romaanisarjan ääneen vuosina 2017–21 ja on harvoja suomalaisia, joka todella tuntee lukemansa, on kuvaillut ’jotakin muuta’ muistaakseni sanoilla:

”Teos muuttuu alati mielissä.”

 

André Maurois’n kirjoittama elämäkerta on mitä suositeltavin opas sen elämän ymmärtämiseen, jonka pohjalta Proust ja hänen luomansa maailma syntyivät ja hänen teoksensa syntyi.

Proustin teokseen liittyen – ollakseni yhtä rehellinen kuin Eugene Ionescu: Maraton alkoi osaltani heinäkuussa.

Ajan - ja valon - silmä, 2021

Elämän osa, 2021