LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle) LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle)

KAKSI AMERIKKALAISTA MONOLOGIELOKUVAA

– DONALD TRUMP JA ANDREW WYETH

Rax Rinnekangas

 

”Ihmislajin mielestä ei ole mitään niin taianomaista kuin yksilö, jolla on tuhoisa luonne.”

Andrew Wyeth

 

Amerikan Yhdysvallat on liikeyritys, joka muistuttaa elokuvaa, jonka käsikirjoitus laadittiin vuosisatoja sitten – eurooppalaisten ryövätessä mantereen alkuasukkailta heidän maansa.

Käsikirjoitus koostuu itseään toistavista kohtauksista, joista joka toisessa vakuutellaan valkoisen väestön paremmuutta ja joka toisessa murhataan yksi tai useampi ihminen.

Eksponentti tässä Hyvän juhlassa Pahaa vastaan on kasvanut sitä mukaa, kuta useampaan veriseen versioonsa toimintaa täynnä oleva elokuva on ennättänyt.

Donald Trump kirjoitti elokuvaan jatko-osan neljä vuotta sitten. Sen jälkeen hän alkoi esittää sen ainoaa roolia.

 

Jatko-osan päähenkilö oli häiriytyneesti käyttäytyvä mies, jolle kaikki, mitä hän ei ajatellut, on täyttä tyhjyyttä, ja kaikki, joita hän ajatteli, olivat poliittisia vihollisia.

Kesken kaiken tai loppujen lopuksi – Capitol-kukkulalla – tapahtui jotakin, mikä muutti teoksen tyylilajin farssista tragediaksi.

Kun mies ensin kiihotti kongressiin menijät patriootteina tekoonsa ja heti perään kielsi heidät isänmaan pettureina, hän mahdollisti odottamattoman käänteen elokuvalle.

Ex-presidentti tietää nyt (jos ajattelee), että pitkät vankilatuomiot saavien äärioikeistolaisten taustaryhmien kostontarve voi kasvaa ja heidät pettänyt, siviiliin palannut Trump saa pelätä henkensä edestä tulevina vuosina.

 

Kun Donald Trumpin tilanne kuvastaa amerikkalaisen psyykeen kaoottista puolta, jolla oli useita kymmeniä miljoonia kannattajia, on hyvä muistaa, että on olemassa toinen Amerikka, jossa ihmisen psyyke tuottaa rauhanomaisia ratkaisuja.

 

Ohiolainen farmari, toimittaja Gene Longsdon tuli pakkomielteisellä tavalla riippuvaiseksi taidemaalari Andrew Wyethin (1917-2009), amerikkalaisen realismin (regionalismin) yhden luojan, taiteesta 60-luvulla.

Jokin Wyethin teoksissa kosketti Longsdonia niin syvältä, että hän ei osannut enää elää normaalisti, ellei henkilökohtaisesti voisi tutustua taiteilijaan ja tämän teosten taustoihin.

 

Longsdonin kirja Wyeth People (Swallow Press, 1988) on hykerryttävä kuvaus matkasta Andrew Wyethin luokse ja Wyethin teosten mallien luokse lisätietojen saamiseksi.

Wyethin kuuluisin maalaus Christina’s World (1948) – geneettistä monihermosairautta sairastava nainen nähtynä takaapäin istumassa heinikossa etäisyydessä erottuvan talonsa edustalla – on originaalina MOMA:n kokoelmissa New Yorkissa ja miljoonina jäljitelminä eri puolilla maailmaa.

Longsdon käy amerikkalaisen sielun kuvaajana tunnetun Wyethin kotiseudulla Pennsylvaniassa ja kesäpaikassa Mainessa, joissa hän tapaa tämän malleja – tilojen isännistä värillisiin työläisiin.

Nämä antavat kokonaiskuvan nerosta, joka ei ollut nero, vaan ruohonjuuritason hyvä ihminen, joka koettiin nerona siksi, että hänen teostensa koettiin kuvaavan ’amerikkalaisen ihmisen kestävyyttä’.

Longsdon tapaa myös arvoituksellisen Wyethin, jonka suhde luovuuteen muuttui kuolemanvakavaksi hetkellä, jolloin hänen isänsä, hyvin tunnettu kuvataiteilija N. C. Wyeth, ja hänen kolmivuotias veljenpoikansa jäivät junan alle paikallisessa tasoristeyksessä vuonna 1945.

Andrew Wyethista kehittyi ympäristönsä ihmisten ja maisemien taltioija, jonka tekemistä leimasi loputon suru isästään, mikä osaltaan loi hänen ilmaisuaan kosmiseksi ja esoteeriseksi.

 

Longsdon tuo kirjassa esille, miten Wyeth otettiin pois koulusta kuukauden jälkeen ja isä opetti häntä siitä alkaen kotona paitsi ihmiseksi, myös piirtäjäksi, jonka tyyli oli täysin hänen omansa.

Wyethin unenomaisissa maalauksissa, akvarelleissa ja piirustuksissa henkilöitä, tavallisia maalaisia ihmisiä, ympäröi valtaisa ilmavuus ja puhumaton tunteellisuus – elementit, joiden rinnakkaisina teoksina voidaan pitää Edward Hopperin (1982–1967) kaupunkilaisia ihmisasetelmia.

Sitä Longsdon ei tiedä kertoa, että kohta taiteilijan tapaamisen jälkeen Wyethin elämässä alkaa suuren salaisuuden aika, joka hakee vertaistaan koko amerikkalaisen kuvataiteen historiassa.

 

Vuosina 1971–85 Andrew Wyeth teki 47 maalausta ja 200 piirustusta saksalaissyntyisen naapurinsa Helga-tyttärestä, johon hän tutustui tämän ollessa 15-vuotias.

Hyvin intiimeistä töistä osa on alastonkuvia.

Ympäristö – Helgan vanhemmat ja sittemmin myös aviopuoliso John Testorf, Wyethin vaimon Betsy Jamesin ohella – oli täysin tietämätön kahdenkeskisestä projektista aina siihen saakka, kunnes teosten näyttely avautui National Galleryssa Washington DC:ssa vuonna 1987.

Helga-sarja aiheutti valtaisan kohun Yhdysvaltain taidepiireissä ja suuressa yleisössä, joka oli siihen asti tottunut kokemaan Wyethin normaalisti pukeutuvien tavallisten ihmisten taltioijana.

Alastonkuvia pidettiin järkyttävinä ja mauttomina – pyrkimyksinä vailla tarkoitusperää.

Kristilliset katsojat tunsivat seisovansa traumatisoivan, syntisen, väärän kokemuksen äärellä.

 

Myöhemmin Helga-kuvat koettiin ei-psykologisena tutkimuksena fyysisestä maisemasta ​​taiteilijan perinteisten maisemien sisällä.

Teoksissa objekti on hymytön ja passiivinen, minkä kautta välittyy objektin luonteen ja mielialojen tiettyjä ominaisuuksia, aivan kuten Wyethin parhaissa muotokuvissa.

Helga-sarja teki tuiki tuntemattomasta Helga Testorfista koko Yhdysvaltain tunteman hahmon, mikä – teosten taiteellisen laadun ohella – oli ainutlaatuista maan taiteen historiassa.

Wyethin yksityiselämässä projekti aiheutti pyörremyrskyn.

Betsy James, miehensä koko taiteellisen menestyksen dynamo, luonnehti: ”Olen teatteriohjaaja, jonka draamassa on yksi suuri näyttelijä.”

 

Longsdonin pieni kirja ei sisällä draamaa, vaan sattumuksia ja taiteilijamallien kohtaamisia Wyethin latoniittymaisemissa Chadds Fordissa Pennsylvaniassa ja Cushingissa Mainen rannikolla.

Mallit ovat yhtä mieltä: Andrew oli yksi heistä, ja sen tähden hänestä tuli erilainen kuin tekijöistä New Yorkissa ja muissa suurkaupungeissa, joissa taiteilijoita ympäröivät viina ja huumeet.

Kirja antaa paikallisarjen tuoksun tavalla kuin jos Kain Tapperin jälkiä etsittäisiin Saarijärveltä ja kuunneltaisiin pihoilla ja pirteissä ihmisiä, jotka olivat kokeneet hänet enemmän kuin omakseen.

 

Christina’s World -temperamaalauksen malli Christina Olson oli Wyethin läheinen ystävä ja malli lähes 30 vuotta.

Hänen poismenonsa aiheutti sisäisen tyhjiön, minkä taiteilijassa täytti 13-vuotias suomalaistyttö Siri Erickson Cushingissa talvella 1967 – ennen Helga-projektin käynnistymistä.

Wyeth teki kymmenen vuoden aikana yli 30 maalausta ja piirustusta George ”Yrjö” Ericksonista ja tämän Siri-tyttärestä, josta isä antoi maalata ja piirtää myös alastonkuvia.

Kuvien kautta Wyethilla syntyi loppuelämän yhteys Mainen rannikolla, Uudessa Englannissa, asuvien suomalaisten luonteisiin ja suomalaisiin myytteihin.

Vuonna 1968 valmistunut The Sauna, jossa nuori, herkkäkatseinen Siri istuu pyyhkeen alla lauteilla, oli Wyethin ensimmäinen alastonkuva – avaus teoksiin, josta tuli hänen taiteensa keskeinen aura.

 

Kun vuosituhannen alussa tulin tietoiseksi Andrew Wyethin suhteesta Jean Sibeliuksen vuonna 1906 säveltämään op.49 Pohjolan tytär -sinfoniseen runoon, kirjoitin hänelle kirjeen ja ehdotin näyttelyn järjestämistä Suomeen.

En ollut paikalla, kun soitto tuli kotiini. Siirin muistoko sai maailmantaiteen kärkeen kuuluvan Wyethin keskustelemaan puolen tunnin ajan runsaan kymmenvuotiaan tyttäreni kanssa?

Muutama vuosi myöhemmin matkustin Andrew Wyethin kotimuseoon, Brandywine River Museumiin, Chadds Fordiin, keskustellakseni lisää tekemästäni ehdotuksesta.

Mutta aika oli syönyt 90. ikävuottaan lähestyvää taiteilijaa. Hänellä ei ollut energiaa eikä tarvetta tavata.

 

Toimittaja Gene Longsdon saa kirjassaan vastauksen häntä pitkään vaivanneeseen kysymykseen:

Miksi töillään koko Amerikan valloittanut Andrew Wyeth, amerikkalaisen kestävyyden kuvaaja, kääntyi jo 60-luvulla, uransa valtaisassa nousuvaiheessa, täysin selin medialle?

Tienvarren kuppilassa Wyeth antaa vastauksensa:

”En pidä siitä, että te toimittajat tongitte paikkoja, joissa olen maalannut ja piirtänyt ihmisiäni.”

”Te turmelette koko spirituksen. En voi enää työskennellä niissä kohteissa.”

Ja Wyeth lisää:

”Sitä paitsi te toimittajat tulkitsette väärin taiteeni. Esimerkiksi Christina’s World ei ole suinkaan kuvaus tämän maan voimakkaista naisista.”

”Se on taltiointi minulle hyvin rakkaasta ihmisestä, jonka kohtalossa ovat läsnä minun isäni ja veljenpoikani kohtalot.”

 

Mitkä taustatekijät määrittelivät Donald Trumpin – tragediansa ainoan näyttelijän – kohtaloa hänen syntymästään alkaen?

Oliko se ylenpalttisen rikas isä, joka istutti poikaansa uskon, että ”sinä olet aina oikeassa – myös silloin kun olet aivan kaikessa väärässä”?

Aina oikeassa oleminen tarkoittaa minkä tahansa ja kenen tahansa uhraamista oman edun vuoksi.

Kyseessä on Amok, joka ruokkii sankaria niin kauan kuin ympäristö on riippuvainen hänestä ja teeskentelee mitä tahansa hänen vuokseen.

Jatkaa tai ei Yhdysvaltain republikaaninen puolue riippuvuuttaan Donald Trumpin kannattajista Joe Bidenin presidenttiyden aikana, puolue joutuu maksamaan kovan hinnan laskelmoivuudestaan.

Puoluetta odottaa sama yksinäisyys kuin tähteänsä – diagnoosina toiminta vailla täyttä ymmärrystä.

 

Euroopan Yhdysvalloissa – Suomessa, joka koostuu liittovaltioista, kuten Uusimaa ja Lappi – on käynnissä minibudjettinen paikallisversio amerikkalaisesta elokuvasta.

Veikkaan, että prosessin lopputuloksena Jussi Halla-aho-niminen poliitikko tulee ilmoittautumaan ehdokkaaksi seuraavissa presidentinvaaleissa.

Ja hän pääsee toiselle äänestyskierrokselle, koska Suomessa on ennalta arvaamaton määrä sekä pre-publikaaneja että minkä tahansa täydellisen muutoksen tahtojia.

Sillä hetkellä demokraattisen Suomen on yhdistyttävä – kaksipuoluejärjestelmän tyyliin – ja äänestettävä riittävän vastavoiman omistavaa henkilöä, jos mieli säilyttää demokratia.

Kenellä on raamit täksi henkilöksi?

Tuskin kenelläkään muulla kuin Jan Vapaavuorella.

Christina’s World, 1948