LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle) LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle)

KUKA KRISTUS ON – MYYTTI VAIKO OIKEA NASARETILAINEN? – PAUL VERHOEVEN

Rax Rinnekangas

 

”Ei Jeesus taikonut viittä leipää sadoiksi – ei hän ole Harry Potter.”

Paul Verhoeven, elokuvaohjaaja

 

Länsimaisessa historiassa on yksi henkilö, jonka kanssa kukaan ei ole käynyt syömässä ulkona, mutta jonka nimi tunnetaan paremmin kuin kenenkään toisen.

Elokuvaohjaaja Paul Verhoeven kuului Kaliforniassa 30 vuotta 77 raamatuntuntijan aivoriiheen, jonka tavoitteena oli selvittää, kuka tämä henkilö oli luodun uskonnollisen myytin takana.

Verhoevenin – yhdessä Rob van Scheersin kanssa – kirjoittama kirja Jeesus Nasaretilainen (suomentanut Mari Janatuinen, Into, 2015) on tutkielma siitä, mitä henkilöstä löytyi.

 

Tutkielma on provosoiva – ei uhkaava, koska länsimaisen kulttuurin pyhintä arvokuvaa – Jumalan poikaa – on jo popularisoitu niin perusteellisesti, että kuvan pyhyys on vain karaistunut.

Ei vaarallinen, vaikka eri kirkkokunnille ja eri uskontokunnille – lahkoista ja muista fanittajista puhumattakaan – evankeliumien kertoma totuus on se ainoa totuus Nasaretilaisesta.

Tutkielma on inspiroiva, koska sen välittämä aineisto perustuu käänteisesti samaan kuin kaikki uskonnot: uskoon itsessään.

 

Eri lähteitä käyttäen Paul Verhoeven riisuu kirjassaan virallista Jeesus-käsitystä ja rakentaa tilalle kuvaston alkuperäisestä Jeesuksesta, jonka ylle maailmallinen Kristus-myytti on asetettu.

Mutta myytit eivät olisi myyttejä, jos niiden sisältö voitaisiin riisua ja ratkaista.

Niinpä Verhoeven ei tarjoile kirjassaan lopullista totuutta alkuperäisestä Nasaretilaisesta, vaan esittelee aivoriihensä kokoamia uskomuksia ja totuudellisuuksia, joiden hyvinkin ristiriitaisista sisällöistä hän luo tulkintansa Kristuksen esikuvasta ja kaikesta tapahtuneesta.

 

Tutkielman lähtökohtina ovat Testamentin neljää evankeliumia ja Paavalin kirjeet ja apokryfiset raamatunkirjat; Magdalan Marian evankeliumi ja Juudaksen evankeliumi, Markuksen salainen evankeliumi, ja muut historialliset lähteet.

Evankeliumeista oikeimmaksi Paul Verhoeven kokee noin vuonna 70 kirjoitetun Markuksen evankeliumin sen arkisuuden ja kansanomaisuuden ja yksityiskohtaisuuden – rehellisyyden – tähden.

Markukselta puuttuu viittaus Ylösnousemukseen, mikä sai katolisen kirkon torjumaan Markusta.

15 – 20 vuotta myöhemmin kirjoitetut Matteus ja Luukas ovat suurelta osin Markuksen tekstien kopioita ja siloteltuja Jeesuksen puheiden ja tekojen osalta, jotta eivät loukkaisi roomalaisia.

Molemmat ovat poliittisia tekstejä, joiden tarkoitus on suojella rakentuvaa Kristus-kuvaa.

Mutta Verhoeven ymmärtää tämän, koska evankeliumien synnyn aikoihin oli hengenvaarallista palvoa Jeesusta – antaa vaikutelma henkilöstä, joka oli ristiinnaulittu yhteiskunnan vihollisena.

 

Matteuksen ja Luukkaan poliittisuudelle antaa vastavoimaa Johanneksen evankeliumi – kielensä runollisuudella ja kertomuksensa mystillisyydellä ja pitkälle kehittyneellä teologiallaan.

Verhoeven löytää Johanneksesta kohtia, joita synoptikot – toistensa jäljittelijät – ovat harkitusti muuttaneet, kuten sen, että Jeesus kävi Jerusalemissa viisi kuusi kertaa eikä vain kerran, ja, että juutalaisten ’Suuri Neuvosto’ tuomitsi Hänet kuolemaan jo kuukausia ennen hänen teloitustaan.

Verhoeven ei usko, että Kristuksen tie Isänsä tykö taivaisiin oli niin suora kuin tunnetaan, vaan kyse on mutkat suoriksi pannusta tapahtumien sarjasta aivan eri ihmisen elämässä.

Yksi seikka Verhoevenin yllätykseksi Johannekselta puuttuu: Jeesuksen rukoilu Getsemanessa kuolonhädässään.

Vastapainon tälle antaa Johanneksen tekstien maantieteellinen uskottavuus.

 

Vuosina 90 – 150 usean naisen kirjoittamaa, vuonna 1896 Kairosta löydettyä, kahdeksan sivuista Magdalan Marian evankeliumia Verhoeven pitää autenttisena materiaalina.

Päinvastoin kuin jälkimaailma, joka kokee Marian Jeesuksen seksipartnerina, Verhoeven uskoo, että aikalaiset naiset halusivat vallata alaa kristillisessä kirkossa ja siksi antoivat evankeliumissa Marialle erityisaseman Jeesuksen elämässä, jotta argumentaatiolla olisi suurempi painoarvo.

Paavalin kirjeissä olennaisinta on ’sovittava’ ristinkuolema, joka Verhoevenin mukaan on täysin irrallaan alkuperäisen, sittemmin mytologisoidun, Jeesuksen toiminnan poliittisista vaikutuksista.

 

Vuosina 130 – 170 luodun Juudaksen evankeliumin vuonna 1983 löydettyjä fragmentteja, joissa korostetaan Juudas Iskariotin ystävyyttä Kristukseen – koska Juudas toteutti sen, mitä tämä tahtoi häneltä (Juudas ilmoitti Jeesuksen roomalaisille) – Verhoeven pitää hölynpölynä.

”Jos Jeesuksella oli niin kova tarve kuolla (päästä Isänsä tykö), niin hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin antautua viranomaisille – ei siihen Juudasta tarvittu.”

Markuksen salaista evankeliumia Verhoeven ei osaa torjua eikä arvostaa lähteenä syystä, että ei ole tietoa, onko vuonna 1958 löydetty käsikirjoitus aito vai väärennös ja minne se on kadonnut.

Muut historialliset lähteet eivät ravitse Verhoevenin lähtökohtia, koska ne ovat näkemyksellistä kädenvääntöä siitä, kuka oikeimmin tietää asiasta, josta kenelläkään ei ole lopullista tietoa.

 

Millaisen autenttisen Jeesuksen identiteetin ja elämän Paul Verhoeven kaiken pohjalta rakentaa lukijoille?

Mikä on hänen oman uskonsa rooli yli 30 vuotta kestäneessä tutkielmaprojektissa?

 

Enkelin jälki | Europia-sarja | Rax Rinnekangas

 

 

Verhoeven perustelee: ”Haluaisin uskoa, mutta rationaalisesti ajatellen en voi uskoa.”

”Järkeni sanoo kristinuskon olevan aivojen keino pitää yllä toivoa, ettei niin sanottu todellisuus ole viimeinen sana – vaikka kaikki puhuukin sitä vastaan.”

 

Rationalistina – vaiko puhtaana ateistina? – Verhoeven ei usko ihmisaivojen aitouteen, mutta uskoo, että Jeesus-niminen ihminen on elänyt Rooman vallan alaisessa Juudeassa.

Aikansa yhteiskunnalliseksi rikolliseksi päätyvä henkilö syntyi kolme tai neljä vuotta ennen vuotta nolla ja viranomaiset murhasivat hänet keisari Tiberiuksen valtakautena vuosina 30 – 33.

Tästä henkilöstä, joka oli tunnettu ja uhmakas saarnamies, kuorittiin kosolti maallista pois, kun hänestä alettiin tehdä sovitusta lopulliseksi Kristukseksi.

Verhoevenin mukaan eri hyötyjien toimesta autenttisesta Jeesuksesta otettiin käyttöön noin kymmenen prosenttia, josta isoloitiin jumalallinen hahmo, jota ei ole koskaan ollut olemassa.

 

Rakennetun Kristuksen sijasta oli olemassa mies, jonka kiihtymystä täynnä olevan pään Johannes Kastajana tunnettu kiertävä saarnaaja painoi Jordan-virran pinnan alle vuosina 28 – 30.

Sitä ennen Jeesus oli syntynyt avioliiton sisäisenä toivottuna tai ei-toivottuna lapsena, mutta ei Pyhästä Hengestä, koska ihmiset eivät voi syntyä sillä tavalla (Verhoeven).

 

Jeesus ennätti toimia joko työmiehenä tai työnjohtajana ennen kuin alkoi uskoa Johannes Kastajan sanoihin, että vain hänelle syntinsä tunnustava ja hänen kättensä kautta kasteen saava säilyy hetkellä, jolloin koittava Dies Irea – Herran (tuomion) päivä – puhdistaa maailman syntisistä.

Kun Jumalan tuomiota Roomalle ja sen alamaiselle juutalaiselle yhteisölle ennustanut Johannes Kastaja teloitettiin, Jeesus oli valmis astumaan tämän ’kaapuun ja ylivoimaan’.

Hänestä tuli henkien manaaja, joka Verhoevenin näkemyksen mukaan todella paransi sairaita ja rampoja, spitaalisia ja riivattuja, mutta ei Jumalan avulla, vaan manauksen voimalla.

Eksorkisteja – Pahan pois heittäjiä – kiersi autenttisen Jeesuksen aikaan Palestiinassa lukuisia.

 

Mutta ennen kaikkea Jeesuksesta tuli saarnaaja, joka kutsui 72 sympatisoivan miehen ryhmän ympärilleen ja levitti lupausta tuomion päivästä ja ylösnousemuksesta, joka ei toteutunut.

Verhoevenin mukaan vasta muotoaan etsinyt kristillinen kirkko häivytti Jeesuksen väärän vision pois ja asetti kirjoituksissa tilalle Kristuksen ylösnousemuksen, jonka kirkko uskoo tapahtuneen.

 

Autenttisen Jeesuksen rosoista tietä omalle henkilökohtaiselle tuomiolleen edelsi – Verhoevenin mukaan – vaiheita ja tilanteita, joista on ollut helppo rakentaa tarustoa.

Esimerkiksi leivän ihmettä ei tapahtunut Galilean järven rannalla, vaan se on evankeliumeihin otettu lainaus Vanhasta Testamentista, Toisen Kuninkaiden kirjan jakeista 4: 42 – 44.

Verhoevenin tulkinta on, että ’leivän monistus’ on metafora, joka kuvaa kiihotusta kapinaan – olihan nälkäisen väkijoukon hurmio Kristuksen leipämäärästä tekona poliittinen.

Tarustoa on myös Jeesuksen kävely vetten päällä. Tosiasiassa kiivas saarnamies kiersi jalkaisin pienen järven ja tuli seuraajaryhmänsä veneitä vastaan järven toiselle puolella.

Kalat monistuivat venekuntien yhdistäessä saaliinsa ja ruokkiessa ei tuhat-, vaan satapäisen väen, joka suri Johannes Kastajan teloitusta ja halusi kruunata tämän oppilaan kuninkaakseen.

Jeesus pakeni kuninkuutta vuorille, mutta alkoi kohta kokea olevansa se, jonka käsissä Rooman valta romahtaisi ja roomalaisten kumppani, juutalainen papisto, menettäisi asemansa.

 

Verhoevenin monisyisen kirjan kliimaksi on autenttisen Jeesuksen lopun päivien sisältö; oliko se niin elokuvallista kuin evankeliumit antavat ymmärtää vai oliko draamassa mutkia matkassa?

 

Kun juutalaisten ylin tuomioistuin tuomitsee Jeesuksen – valta-asemansa horjuttajan ja Rooman lopun ennustajan ja kansaa veronkiertoon yllyttäjän – kuolemaan, Jeesus pakenee autiomaahan.

Sinne hän kuulee Lasaruksen – ystävänsä, jonka kotikylässä Maria on voidellut hänen jalkansa –olevan vangittuna ja viranomaiset kiduttavat tältä tietoa hänen olinpaikastaan.

Päinvastoin kuin evankeliumit myöhemmin kertovat, Lasarus ei olekaan vainaja, jonka Jeesus kohta herättäisi eloon, joten Jeesus päättää antautua viranomaisille, jotta tätä ei kiduteta enempää.

Se, että ystävänsä tilanteesta agressoituva Jeesus kykenee auttamaan Lasarusta, on hänelle ennusmerkki Jumalan läsnäolosta ja siitä, että hänen tulee hyväksyä oma lähestyvä kuolemansa.

Tajuamisen voimasta – Verhoevenin mukaan – yhteiskunnan viholliseksi julistettu saarnamies palaa Jerusalemiin ja viimeiselle aterialleen ja lopulta Getsemaneen – kohtalonsa aattoon.

 

Tuomitut | Europia-sarja | Rax Rinnekangas

 

 

Kirja tuo esille, että jostakin syystä vasta vuonna 1973 teologit oivalsivat, että evankeliumien antamat kuvaukset Jeesuksen viimeisestä illasta perustuvat pitkälti Toiseen Samuelin kirjaan.

Todellisuudessa Juudas Iskariot ei kavaltanut Jeesusta eivätkä kaksitoista opetuslasta olleet tämän kanssa Getsemanessa, kun temppelipoliisit ja roomalaiset sotilaat saapuivat sinne.

Kaikki opetuslapsiksi kutsutut olivat paenneet ja Jeesuksen kanssa oli sekava ryhmä tukijoita, joista osa kuoli puolustaessaan häntä ja loput naulittiin hänen mukanaan ristille seuraavana päivänä.

Juudaksen sijasta Jeesuksen ilmoitti viranomaisille joku tuntematon, joka oli antanut vihin illan aterian ’turvatalosta’ ja neuvon, että kannatti seurata porukkaa yöllä Getsemaneen.

 

Verhoevenin päätelmä on, että alkujaankaan Jeesuksen piirissä ei ollut kahtatoista opetuslasta.

Oli sekava määrä oppilaita, mutta kaksitoista ensimmäistä uskovaa luotiin vasta evankeliumeissa – symbolisoimaan Israelin kahtatoista heimoa, jotka palaisivat yhteen Jumalan valtakunnan tultua.

Verhoevenin toinen päätelmä on, että Juudas oli yksi mukana olleista ns. loppuun saakka.

Testamentin evankeliumit sulauttivat hänet tuntemattomaksi jääneeseen henkilöön, joka ilmoitti eli ’kavalsi Kristuksen’ viranomaisille – ilmaistuna evankeliumien kirjoittajien kielellä.

 

Juudas uhrattiin syystä, että hän jätti Jeesus-liikkeen – tajuttuaan Jeesuksen olevan pelkkä tuomittu kapinallinen ennen tämän lupaaman, koskaan toteutumattoman valtakunnan tuloa.

Verhoevenin mukaan Paavalin kirjeet tukevat tätä päätelmää.

Kun Jeesus kuolemansa jälkeen ilmestyy Magdalan Marialle, Paavali kirjoittaa Hänen ilmestyvän samanaikaisesti myös kaikille opetuslapsilleen.

Näin Paavali antaa ymmärtää Juudas Iskariotin olevan yhdenvertaisena joukossa mukana.

 

Paul Verhoeven summaa kirjaansa toteamuksella, että mitään ylösnousemusta ei koskaan tapahtunut, koska maallinen Jeesus ei voinut nousta ylös – ei haudastaan eikä taivaaseen.

Kristuksen ylösnousemus – koko kristillisen kirkon uskontunnustus – luotiin evankeliumeihin myöhemmin.

Entä mitä tapahtui todellista hirmuhallintoa harjoittaneen maaherra Pontius Pilatuksen antaman tuomion toimeenpanon jälkeen autenttisen Jeesuksen ruumiille?

Verhoeven uskoo – lukemiensa tuhansien lähdetekstien perusteella – että Magdalan Maria – useine naisystävineen – siirsi hänet haudasta turvaan jonnekin tuntemattomaan.

 

Hollantilaisen Paul Verhoevenin kirja herättää kysymyksen: Miksi aivoriihi Kaliforniassa – 77 teologia ja filosofia, lingvistiä ja raamatunhistorian professoria ja yksi elokuvaohjaaja – teki 30 vuoden ajan tutkimustyötä juuri tästä aihepiiristä?

Mistä syntyy tarve osoittaa toiseksi sellaista, mikä voidaan toki määritellä toiseksi, mutta jota ei voida todistaa toiseksi, koska lähtökohtaisesti ja lopullisesti kyse on uskon asiasta?

Yhtä hyvin aivoriihi olisi voinut avata Aleksanteri Suuren käymät sodat ja niille olisi löytynyt täysin toinen tapahtumien kulku ja sisältö kuin minkä historia on kertonut meille.

Ymmärrettävää on, että tuhannet lähdetekstit ovat olleet lingvisteille todellinen aarreaitta – samoin filosofeille. Mutta entä teologeille, kun lähtökohtaisesti he eivät liene kerettiläisiä?

Entä raamatunhistorian professoreille, jotka tuskin lukevat Pyhää Kirjaa kuin palkatut pirut?

 

Tulkintani on, että riihen työskentelyssä on ollut kyse vakavasta harrastuksellisesta kiinnostuksesta aihepiiriin, jonka ydin ei muutu miksikään – löytyy siitä mitä ristiriitoja ja uusia näkökulmia, toisia totuuksia ja valheita tahansa.

 

Mikä on Kristus-myytin ydin?

Se on se, minkä rationalistinen Verhoeven jättää kirjassaan kertomatta:

Evankeliumien tekstit – leipien ja kalojen ihmeineen ja muine ihmeineen – eivät ole realismia, vaan vertauskuvaa armosta ja nöyrtymisestä, uskosta ja toivosta.

Jotta teemojen logiikka on kirkas ja selkeä – lastenkin ymmärrettävissä – se on edellyttänyt suoran kronologian ja draamallisen rakenteen muodostamista niiden kertomuksiin.

Siksi evankeliumit ovat kestäviä – vertauskuvina kaikesta, mikä voidaan aina kertoa toisin.

 

En oleta, että Verhoeven pyrkii kirjallaan madaltamaan evankeliumien merkitystä ja heikentämään Kristuksen kertomukseen uskovien uskoa, koska se usko ei ole määritelmistä riippuvaista.

Uskossa on kyse puhtaasta uskosta – kuten on kyse rationalismissa ja ateismissa – ja tämä puhdas usko – kristillisen kirkon kivijalkaan, Pyhään Kolminaisuuteen – on uskovien sisimmässä.

Ainoa taho, joka on kyennyt vaurioittamaan uskoa, mutta ei suhteessa uskoon, vaan kirkkoon itseensä, ovat lapsiin kohdistuvaa seksuaalista haureutta harjoittaneet ja harjoittavat kirkon omat sisäiset palvelijat.

 

Suosittelen Paul Verhoevenin kirjaa sen inspiroivan sisällön ohella kirjan jokaista ihmistä koskevan dualismin – kahtalaisuuden – teeman tähden, josta kirjailijan oma luova tie on esimerkki.

 

Kirjansa teon ohella Verhoeven on vuosikymmenien ajan uneksinut voivansa tehdä elokuvan Jeesus Nasaretilaisen ’todellisesta elämästä’ ja ’todellisista teoista’ – luodun Kristus-myytin takana.

Unelmansa täyttymistä odotellessaan hän on tehnyt elokuvia – mm. RoboCop (1987), Total Recall (1990) ja Basic Instict – vaiston varassa (1992) – jotka ovat huomattavasti lähempänä Hollywoodin kaupallisia ja viihteellisiä tarpeita ja scifiä kuin hänen kutsumuksellisia tavoitteitaan.

Tällä tavoin sama dualismi – Testamentin evankeliumien kirjoittajien pyhien tavoitteiden ja tehtyjen kompromissien ristiriita – jonka Verhoeven osoittaa kirjassaan ja haluaisi näyttää elokuvassaan, on toteutunut hänen omassa elämässään.

 

Ihminen on – etenkin rationaalisuudessaan – valmis mihin tahansa kompromissiin, kun unelmille ei avaudu maanpäällisiä ovia eikä unelmia auteta ylhäältä – taivaista käsin.

Rax Rinnekangas: Enkelin jälki, Europia-sarja, Suomi, 2000.

Rax Rinnekangas: Tuomitut, Europia-sarja, Puola, 1998.