LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle) LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle)

KUKKULAT KUIN VALKEAT NORSUT

– ERNEST HEMINGWAY

Rax Rinnekangas

 

”Kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan,

suhteella ei voi olla onnellista loppua.”

Ernest Hemingway

 

1900-luvun kirjallisuuden kauneimpia ja epätavallisimpia rakkauskertomuksia on Ernest Hemingwayn Ja aurinko nousee -romaani (The sun also rises, 1926, suomentanut Jouko Linturi, Tammi, 1954).

Epätavallinen rakkauskertomukseksi se on siksi, että romaanin henkilöt eivät lähentele toisiaan epäkunnioittavasti eivätkä muutenkaan loukkaa ketään #Metoo-hengessä.

Kauniiksi kertomuksen tekee se, että kukaan ei tee siinä itsemurhaa potemansa rakkaudentunteen tähden eikä ketään murhata sydämen särkymisen vuoksi.

 

Maskuliinisuuden perikuvana pidetyn Ernest Hemingwayn (1899–1961) ’viimeisen nuoruuden’ teoksessa rakkauden tragedia piilee muualla:

Sodassa sukupuolisen vamman saaneen amerikkalaisen lehtimiehen Jacob Barnessin ja englantilaisen seurapiirinaisen Lady Brett Ashleyn kyvyttömyydessä elää yhdessä.

Mahdottomuudessa, vaikka he enemmän kuin kuuluvat toisilleen, huolimatta, että aatelisarvonsa ex-mieheltään saanut Brett on menossa naimisiin toisen miehen, englantilaisen Miken kanssa.

 

Rakastavaisten kyvyttömyys johtuu sotarintamalla aiheutuneesta Jaken impotenssista – tuntee halua, mutta ei kykene – ja Brettin tarpeesta moniin miehiin.

Heidän umpikujansa on Eedenin toisen hedelmän – rakkauden seksuaalisen kokemisen – käänteinen versio.

Luojan hioman ja salliman kohtaamisen huippu – fyysinen maisti – on kiellettyä heiltä.

 

Jake Barness ja Brett Ashley edustavat 1900-luvun ensimmäisiin julkisiin seksuaalivähemmistöihin kuuluneen kirjailija Gertrude Steinin (1874–1946) – erään automekaanikon suusta nappaamasta lauseesta – muovaamaa käsitettä kadonnut sukupolvi.

Käsite määritti amerikkalaisia kulttuuri-irtolaisia ja muita emigrantteja 1920-luvun Pariisissa ja tarkoitti kokonaisvaltaista harhailua uuden aikakauden unessa – maailmansotien välillä.

Yhdelläkään kadotetulla ja katoavalla ei ollut kuin oma arkensa, mutta jokaisella oli sormenpäissään elämän suurten lupausten tunto, eikä kukaan halunnut menettää sitä tuntoa.

 

Kaiken romanttisuuden väistävä lakoninen kertomus vie Jaken ja Brettin – kirjavan kansainvälisen tuttavajoukon kera – San Ferminin härkäjuhlille Pamplonaan, Navarraan, Pohjois-Espanjaan.

Ennen juhlan alkua Jake käy amerikkalaisen ystävänsä kanssa kalastamassa Irati-joella, 60 kilometriä Pamplonasta pohjoiseen, lähellä Roncesvallesin luostaria, liki Ranskan rajanpintaa.

He nauttivat virran viilentämiä viinejä Iratin poukamissa ja keskustelevat hilpeästi elämän suurista asioista ja kalastavat taimenia molemmista päistä suipponevalla siimalla.

 

Paljon puhuttu hemingwaylainen machous Ernest Hemingwayn tuotannossa syntyy juuri tällaisista toiminnoista – ikään kuin fyysiset toiminnat loisivat sukupuolen.

 

Kaksikko yöpyy Burguete-Auritzissa – baskikylässä, jonka yläpuolella leviävässä piikkilaaksossa, vasten luostaria, sanotaan syntyneen ranskalaisten legendan Rolandin laulu.

Laulu perustuu taisteluun, jossa vuoriston baskit tuhosivat maureja vastaan käymästään sodasta palaavan Kaarle Suuren jälkijoukon 15. elokuuta vuonna 778.

Kostona hävitykselle baskit on laulussa vaihdettu saraseeneiksi, mistä johtuen Roncesvallesin ryteiköissä käyty taistelu on saanut todellista suuremman merkityksen.

 

Iratilta Jake laskeutuu ystävänsä kanssa Pamplonaan, jossa heinäkuun kuudentena feria räjähtää käyntiin härkien joka aamuisella juoksulla katuja pitkin areenalle – rohkeiden juostessa härkien edellä.

 

Taistelun päätyttyä, Espanja - sarjasta Eurooppalainen Yö, 1993.

 

 

Samanaikaisesti räjähtää käyntiin tolkuton kilvoittelu Lady Brett Ashleyn sydämestä muiden kadonneiden ohella paikalle saapuneen Jaken tuttavan, juutalaisen Robertin Cohnin, toimesta.

Tuttava on esikoiskirjailija, jolla on kirja noussut päähän. Tuloksena hän käyttäytyy kuin seuraavan kirjansa kaikkitietävä sankari, joka ei ehkä koskaan ota syntyäkseen, mutta jota esittää.

 

Hemingwayn romaanissa on kyse rakkauden etiikan ja eksistentialismin arkitasoista:

Kuka lopultakin saa olla kenen kanssa ja olla olemassa ja millä perusteilla?

Jake Barnessin tuska oman tilansa ja rakastamansa Brettin suhteen on peiteltyä, mikä siirtää hänen tunnetilansa lukijalle, eikä normaaleilla rakkaussuhteilla ole hetkeen mitään merkitystä.

On vain rakastettava ja oltava yhtä kyvytön kuin on Jacob Barness – missään muussa ei ole järkeä.

 

Miljoonissa ovat ne, jotka Jaken ja Brettin perässä ovat menneet Pamplonaan vuosikymmenien aikana kokeakseen saman viinin ja härkien ja valvomisen hurmion kuin henkilöt Hemingwayn romaanissa.

Harvemmassa ovat ne, jotka Biskajanlahden puoleinen Pohjois-Espanja on nielaissut kokonaan.

 

Kun 13-vuotiaana luin ensimmäisen kerran Papa Hemingwayn romaanin erään pohjoissuomalaisen talon kamarissa, samastuin Jacob Barnessiin ja Navarran maisemallisuuteen voimakkaammin kuin mihinkään aiemmin.

14 vuotta myöhemmin kalastin molemmista päistä suipponevalla siimalla Irati-joella ja yövyin Burgueten kylässä, kivenheitto Roncesvallesista, melkein samassa vuoteessa kuin Jake.

Ympäröiviä vuorimetsiä oli kaadettu vuosikymmenien aikana ja joet olivat pahasti saastuneet.

Mutta mänty- ja pyökkirinteiden puusto oli jo palautunut ennalleen ja Iratin vesi oli jälleen kirkasta ja avaruuden kohiseva hiljaisuus ja kotkien loputon leijunta olivat enemmän kuin paratiisista.

 

Muistan, että kalastuspäivien iltoina patikoin – kuin Jake Barness – Roncesvallesiin ja luostarin kirkossa pyysin, että anna jäädä pysyvästi näille tienoille eikä minnekään muualle enää koskaan.

 

Psykoterapia on määritellyt korostuneen samastumisentarpeen egon keinoksi kasvaa jonkun toisen kautta itsekseen; tarpeeksi toimia toisen lailla, ottaa toinen sisäänsä, jossa ei asu vielä ketään.

Samastumista pidetään myös tunnesitoutumisen alkumuotona ja omakuvan alkuaineena.

Edellä kuvattu täyttää ainakin osin määritelmät; puberteettinen, ongelmainen, eksynyt mieli tarvitsi fiktiivistä ihmistä avukseen, jotta oivaltaisi suunnan, josta voisi löytyä edes fiktiivinen itse.

 

Jacob Barnessin ja Lady Brett Ashleyn kertomuksen finaali tapahtuu Madridissa, mitä ennen Jake viettää muutamia päiviä idyllisessä San Sebastiánissa, rannikolla, 100 kilometriä Pamplonasta länteen.

Kaksi vuotta Iratilla käynnin jälkeen löysin itseni asumasta – perhettä perustamassa – samaisesta baskien ”Rio de Janeirosta”, monessa mielessä lopullisesti.

 

Espanja mahdollisti Hemingwaylle samastumisen sankarikulttiin – vasemmistolaisiin sisseihin vuorilla sisällissodan vuosina 1936–39 ja politiikasta piittaamattomiin härkätaistelijoihin, joiden mukana hän kulki areenoilla ympäri maata vielä muutama vuosi ennen elämänsä loppua.

Hän oppi kosolti asioita Espanjasta. Mutta varsinaista kansaa hän ei kohdannut, sillä hän ei ollut maassa päivääkään yksin, vaan aina kansainvälisten ja paikallisten kavereidensa ympäröimänä.

Hemingway tarvitsi sen meluavan turvajoukon, myös yleisönä, omalle olemassaololleen.

Vain kerran hän oli yksin – viimeistellessään viikon ajan Ja aurinko nousee -romaania – mutta silloinkin tarkasti ottaen ulkona; Espanjan rajanpinnassa – Hendayessa, Ranskan puolella.

 

Romaanissa kerronnan tulosuunta on Pariisi, joten pohjoisespanjalaisen paikalliskuvauksen ulkokohtaisuus ei häiritse – johtuen myös kielestä, josta nuori Hemingway loi omansa.

Riisuttu, pureskeltu, yksinkertainen ilmaisu, jossa hillitty toisto vie tavoiteltuun.

On tehty tutkimuksia, joissa korostetaan Hemingwayn kielen velkaa hänen eniten arvostamansa ja tuntemansa aikalaisen kirjailijan James Joycen (1882–1941) kielelle.

Pariisissa, ensimmäisen avioliittonsa aikaan, kirjailijana vasta aloitteleva Hemingway tapasi maksaa kirjavelkansa Sylvia Beachille tämän Shakespeare & Co:ssa vain ja ainoastaan, kun Joyce oli läsnä.

Jalostivatko ne hetket Hemingwayta kielellisesti?

 

Kohdallani Jacob Barnessin vaikutus alkoi laantua, kun San Sebastián asettui kodiksi ja sydämeen.

Tilalle kasvoi tarve tuntea Francon 30-luvun lopulla käynnistämän baskien sortopolitiikan alkuun sysäämän separatistisen arjen ihmisiä, joista eräistä tuli elinikäisiä ystäviä.

Vanhimmat heistä olivat Guernican lapsia vm-37; heidän perheensä olivat räjähtäneet kappaleiksi heidän ympäriltään Hitlerin koneiden pommittaessa pikkukaupunkia, 70 kilometriä länteen, Francon pyynnöstä, ja he olivat joutuneet maanpakoon ulkomaille vuosikymmeniksi.

Pari viikkoa aiemmin natsit olivat pommittaneet viereistä Durangon kaupunkia, josta Guernican sijasta olisi tullut maailmankuulu, jos Pablo Picasso olisi tehnyt sodanvastaisen maalauksensa siitä.

 

Voidaan puhua kuolemasta iltapäivällä; yhtäkkiä eteen nousi kysymyksiä, joihin piti etsiä vastauksia todellisuudesta, jossa ’hemingwaylaisten härkien’ sijasta tapettiin oikeasti ihmisiä.

Mutta ilman kohtalonsa merkitsemää fiktiivistä Jake Barnessia separatistijärjestö ETA:n ja Espanjan asevoimien jakamaa Biskajanlahden rannikkoa ei olisi omalla kohdallani löytynyt.

 

Hemingwayn teoksiin on lyöty machoilun ikileima: Hän oli fyysisyyttä uhkuva, sotien tykkitulta ja nyrkkeilyotteluita ja isoja ryyppyjä rakastava mies, joten hänen tuotantonsa on samanlaista.

Hemingwayn kirjojen naiskäsitys vastaa kuitenkin pitkälle nykyisen #Metoo-liikkeen unelmallista toivetta miehen sisäisestä asenteesta naista kohtaan.

Romaaneissa ei lähennellä naisia fyysisesti, vaan miehet rakastavat naisia tappion maisemissa, ja naiset joko lähtevät tai kuolevat.  Miehille ei jää muuta kuin itseaiheutetut vammat.

 

Ja aurinko nousee -finaalissa – taksissa Gran Vialla, helteisessä Madridissa – Lady Brett Ashley virkkaa Jacob Barnessille: ”Voi Jake, meillä olisi voinut olla vallan saastaisen mukavaa yhdessä.”

Ja Jake vastaa: ”Sinäpä sen sanoit – herttainen kuvitelma, eikö totta?”

Ironiset sanat kuvastavat tosiasioiden hyväksymisen ohella uskoa tulevaan, mitä Hemingwaylla itsellään ei lopultakaan ollut.

Hän pelaisi tunne-elämänsä kortit yksi toisensa jälkeen väärin ja menettäisi rakkauden.

 

Neljä avioliittoa – miksi se koetaan tappiona eikä rikkaana kokemuksena?

Siksikö, että liitoille luovutettu aika tuntuu jälkikäteen menetykseltä, vaikka alkujaan liitot olivat se suurin rikkaus, jota ilman mitään muuta ei ollut edes olemassa?

 

Yksikään vaimo ei ollut Hemingwaylle kirjailijana tappio. Tappio oli ihminen hänessä itsessään.

Esikoisromaanin Jake Barness oli alkio kaikille miehillä hänen tuotannossaan; perinpohjaiselle yksinäisyydelle, jota voi tiettyyn rajaan asti – loputtomalla seuranpidolla – hillitä.

 

En koe Hemingwayn itsemurhaa Ketchumin farmilla, Idahossa, kesällä 1961 – pahinta pelkäävän, mitään aavistamattoman neljännen vaimon, Maryn, nukkuessa yläkerrassa – hänen itse itselleen antamana tuomiona, vaan harkittuna loppulauseena hänen kirjallisuudessaan.

”Mitä muuta tappelukukko voi olla kuin tappelukukko?” Papa oli pohtinut usein elämänsä hyvinä aikoina.

Kun hän – verenpaineesta kärsivänä, toistuvia vainoharhoja ja syvää masennusta potevana – ymmärsi sisäisen ja ulkoisen taistelunsa päättyneen, oli aika poistua kasarmille.

 

Missä tahansa Espanjan pohjoisosissa – baskirannikolla tai sisällissodan kohteissa idässä, Navarrassa ja Aragoniassa – nykyisin liikunkin, osa Hemingwayta on haikuina usein läsnä.

Tunne ei kierrä Jacob Barnessin kautta, vaikka muisto samastumisen pakkomielteisestä hurmiosta ja seurauksista on tajunnassa.

Haiut ovat suoraan Papalta – esimerkiksi jos Ebron – Iberian suurimman joen – rannoilla pysähdyn ja näen etäisyyksissä kukkulat, jotka kohoavat kuten novellissa Kukkulat kuin valkeat norsut.

 

Norsujen edessä, syrjäisellä risteysasemalla, seisoo nainen, joka junaa odottaessaan pohtii vaihtoehtoa elämälleen. Ja mies, joka on epävarma ja itsekäs, kannattaa vaihtoehdon toteuttamista.

Vaihtoehtoa ei mainita nimeltä. Silti se on läsnä: Abortti, joka miehestä ei tuntuisi miltään eikä muuttaisi mitään. Mutta nainen uskoo, että muuttaisi kaiken.

Tukahduttavan tunnelman lävistää taivaan katse, joka on valkoisilta norsuilta, jotka idän tarustoissa ovat ’tärkeitä, mutta hyödyttömiä’ ihmiselle.

Umpikujan pariskunta on amerikkalainen; luvatusta maasta kotiin Eurooppaan hetkeksi paennut, mutta täällä totuutensa edessä.

 

Korosti asiaa teoksissaan tai ei, Ernest Hemingway oli syvästi uskonnollinen.

Ja aurinko nousee -kirjan nimi on suoraan Salomonilta, Vanhasta Testamentista, ja, kuten siinä, jokaisessa teoksessa on kyse ihmisen koosta suuren luonnon ja vielä suuremman edessä.

Vaaran kokeminen on uskonnollisuutta, mikä pakotti Papaa sankariksi – itselleen – osallistumaan niin Espanjan sisällissotaan kuin liittoutuneiden marssiin Pariisiin maailmansodan loppupuolella.

Kuoleman mahdollisuus poisti elämättömän elämän pelkoa, mihin pelkkä kirjailijana oleminen ja narsismi kynän takana eivät kyenneet.

 

Härkätaistelijoita Hemingway piti suurina veljinään, mikä sai hänet kokemaan nämä Kristuksesta seuraavina, jotka uskaltavat kohdata la muertan silmästä silmään.

Härät ilmestyvät kuin torpedot luukusta tilanteeseen, jossa miesvaisto ja miesviisaus todistavat yleisölle, minkä kaapin edessä mies seisoo – läpeensä uuvutettujen eläinten menehtyessä.

Kun härkien lihat luovutetaan areenan ulkopuolella köyhille, kuten corridan – härkätaistelun –perinne kuuluu, alistetun luonnon hallitsemisen tunne on täydellistä.

 

Hämmästyttävää on se, että myöhäisinä vuosinaan kirjoissaan corridan suurena asiantuntijana esiintynyt Hemingway ei kyennyt lainkaan samastumaan härkien näkökulmaan.

Ei kyennyt, koska ei osannut?

 

Vuosien aikana olen vieraillut usein eräällä maineikkaalla härkätilalla Salamancan maakunnassa, lähellä Portugalia, ja olen tullut tietoiseksi taisteluhärkien näkökulmasta kasvattajiensa kertomana.

Kadonnut juutalaispoika -romaanissa (LURRA Editions, 2008) olen kuvaillut härkien näkökulman yksityiskohtaisesti. Tässä tiivistelmä:

 

Ennen puoltatoista ikävuottaan härät ovat pelkkiä vasikoita, kunnes joku tienoolla asuva, ikääntynyt torero tekee hevosmiehen – picadorin – kanssa niille rohkeuskokeen tilan areenalla.

Ex-torero käy vasikoiden kanssa läpi koko taistelurituaalin – vahingoittamatta niitä – ja vasikoista ne, jotka yhä uudestaan käyvät picadorin hevosen kimppuun ja osoittavat siten rohkeutensa, valitaan kuuden härän ryhmään – corridaan – muiden jatkaessa teuraskarjaksi.

 

Corridan härkiä juoksutetaan neljä kilometriä vuorokaudessa tilojen laidunmailla ja ruokitaan ja kasvatetaan noin 4,5 vuoden ikäisiksi ja vajaan puolen tonnin painoisiksi toroiksi.

Kasvunsa vuosina härät mittelevät toistuvasti keskenään – vahingoittamatta toisiaan – oppien näin veitsenterävillä sarvillaan miekkailutaidon ennen kuin ne myydään jollekin Espanjan areenoista.

 

Hetkellä, jolloin toro ryntää portista areenalle, ainoa asia, jonka eläin tietää ennakkoon hiekalla odottavasta matadorista, on muleta tämän käsissä – vaate, jonka toro on kohdannut vasikkana.

Muletan värillä ei ole merkitystä. Ratkaisevaa on härän muisto kokemuksesta, joka oli miellyttävä sille pienenä. Siksi härkä tavoittelee kohtaamisen aikana muletaa yhä uudestaan sarvillaan.

Härän tarvetta kiihdyttää toisen tutun, picadorin hevosen, näkeminen.

Tilanteessa matadorin avustajat – banderillerot – heikentävät härän voimaa iskemällä veitsiä sen niskalihaksistoon.

Mielikuva ’suuresta taistelusta’ syntyy härän hämmennyksestä ja uteliaisuudesta.

Härkä itsessään ei taistele muuta kuin kasvavaa uupumusta vastaan veren juostessa hiekalle sen niskalihaksistosta.

 

Härkien kasvattajat kokevat härkiensä elämän härkien omana, itsenäisenä valintana.

Yksilöille, joilla on kiveksiä – cojones – eli luonnetta kehittyä taistelijoiksi, kuolema areenalla on kunniateko. Luonteettomien valinta on teuraskarjan kasvoton osa.

Kasvattajat perustelevat taisteluhärkien arvokasta elämää myös sillä, että eläimet eivät tunne mitään kipua corridan aikana, johtuen niiden kohonneesta adrenaliinista.

Lääketieteellisesti tämä on totta, mutta ei poista moraalittomuutta itse kohtaamisesta; ihminen tarvitsee härkiä heikentävää fyysistä apua kyetäkseen surmaamaan ne.

 

Jos areenalla riikinkukon lailla tepasteleva matadori sattuu olemaan niin huono tai huolimaton – kuten tapahtuu – että härkä itsepuolustuksekseen tai vahingossa surmaa tämän, banderillerot ja muut avustajat kostavat teon teurastamalla neuvottoman härän miesvoimin.

 

Ensimmäisten Iberian matkojensa aikana nuorelle Hemingwaylle riitti Espanjasta se miehisen näyttäytymisen taide, mitä corrida ja taisteluita ympäröivä sosiaalinen elämä edustivat.

Tapa, jolla torerot kiristelevät pakaroitaan areenalla, toistuu ravintoloiden vessoissa, joiden peilien äärellä machot etsivät ilmeitä ennen kuin astuvat salin puolelle opetellut lauseet huulillaan.

Tämä vahvisti epävarmaa americanoa, joka narsistisella esiintymisellään peitti omaa vajettaan.

Alter egostaan Jacob Barnessista Hemingway loi kaikelle vastakohdan – itseään kymmenisen vuotta vanhemman, perusvakavan, aika ajoin ryöpsähtävän, yksinäisen, joka kantaa ristiä Golgatalleen.

 

Hemingwayn käytti ensimmäisen romaaninsa hahmoihin ympäristönsä todellisia ihmisiä – tehden useista täysin päinvastaisia karikatyyreja.

Tämä paljasti aloittelijan hänessä; millään muulla ei ole arvoa eikä merkitystä kuin minun kirjallani.

Miten toisenlainen onkaan myöhäisen muistelmateoksen Nuoruuteni Pariisi (suomentanut Jouko Linturi, Tammi 1964) kirjoittaja, jonka ymmärrys ja lempeys valaisevat 1920-luvun kadonneita.

 

Leimallista Ja aurinko nousee -teoksessa on sen aikakaudellinen viattomuus; maailmansota on takana, ja ihmislaji uskoo itseään parempaan ennen kuin helvetti taas alkaa ja kaikki toistuu.

Alkoholin kulutuksen määrällä ei ole merkitystä. Keskeistä on vapaaehtoisen maanpakolaisuuden eksotiikka ja Pariisi, joka on lopullisen tuntuisesti adoptoitu kadonneille alkuasukkailta.

Romaani antaa vaikutelman, että Pariisi on juna-asema, josta käsin amerikkalaiset kokevat myös muuta Eurooppaa – Wien, Rooma, Venetsia, Alpit – tunteakseen jotakin vielä syvemmin.

 

Kaikessa on kyse uuden sukupolven itsensä etsinnästä – sisäistymisestä tosiasiaan, että ihmisessä on tekijöitä ja piirteitä, jotka eivät koskaan muutu, vaikka kaikki muu muuttuu.

 

Hemingwayn romaani avaa yhden aivan uuden tason itsestään, kun luen kirjaa nyt, ties monettako kertaa, uudelleen, yli 20 vuotta edellisestä lukukerrasta.

Uutta ei ole se, että kirjan käsitys Pariisiin kadonneista amerikkalaisista on hyvin säälimätön – enimmäkseen nämä ovat rikkaiden perheiden lapsia, jotka elävät sukujensa rahoilla.

Eikä se, että sukupuolten roolit saavat kirjassa oman kyytinsä. Brettiin onnettomasti rakastuneen esikoiskirjailijan hylätyksi tulevan morsiamen Hemingway antaa todeta mm. seuraavaa:

”Olen tuhlannut Robertiin jo kaksi ja puoli vuotta elämästäni. Enkä usko, että kukaan muu minua enää huolii. Kaksi vuotta sitten olisin saanut kenet tahansa Cannesissa.”

”Kaikki vanhahtavat herrat, jotka halusivat naida tyylikkään naisen, olivat vallan hulluina minuun. Nyt en saa enää ketään…”

 

Uuden tason saa aikaan se, millaisiin poliittisiin asenteiseen Hemingway lopultakin alistaa henkilönsä.

 

Nunnat, Espanja - sarjasta Eurooppalainen Yö, 1993.

 

 

Kaikki tulee ilmi hetkellä, jolloin härkäjuhla on huipussaan; San Fermin on kannettu kirkosta toiseen, meikatut kääpiöt tanssivat väenpaljouden seassa, loputon viini virtaa ja riau-riau-musiikki liekehtii.

Juhlan ja humalatilan keskellä Jacob Barnessin seurue, joka on siihen saakka peitellysti nälvinyt Lady Brettiin toivottomasti rakastunutta juutalaista Robert Cohnia, yltyy nyt asenteisiinsa avoimesti:

”Luuletko kukaties olevasi jonkin arvoinen? Kuvitteletko kuuluvasi tähän sakkiin? Painu tiehesi, Herran tähden. Kiikuta pois tuo murheellinen juutalaisnaamasi.”

 

Solvaavat sanat suustaan päästää Lady Brettin tuleva aviopuoliso Michael, konkursseja tehnyt alkoholisoitunut skotti, juovuspäissään. Ja vähän myöhemmin Brett täydentää:

”Luuletko, Jake, että minulla on ollut kovin lystiä, kun tuo saastainen jutku on roikkunut minussa ja kun Mike on ollut aivan mahdoton?”

 

Kuvastavatko sanat Ernest Hemingwayn antisemitististä asennetta?

Onko koko kertomuksen ajan juutalaista Robert Cohnia siedetty ryhmässä vain ja ainoastaan hänen juutalaisuutensa tähden?

Luoko kirjailija Cohnin hahmosta vastenmielisen, koska haluaa hänet nimenomaan juutalaisena?

Vai onko se, että ryhmä koulukiusaa Robertia, synteesi aikalaisten yleisestä juutalaisasenteesta?

 

Eletään 1920-lukua, jolloin muu Eurooppa ei vielä usko siihen, mikä Saksassa on jo käynnissä.

Haluan uskoa, että Ernest Hemingway oli näkevä ja viisas tällä kohtaa.

 

Hemingwayn romaanin seurauksena maailma löysi Pamplonan ja San Ferminin, ja monet yhä elävät iäkkäät paikalliset ovat todenneet, että väärä lumipallo alkoi siitä hetkestä vyöryä alaspäin.

Alkuasukkaiden – navarrojen ja baskien – kasvavaksi kauhuksi ulkomaalaiset turistit ja muut Hemingwayn kaksoisolennot alkoivat yhä valtavimpina laumoina saapua viikon kestävään juhlaan.

Lopputulos oli 80-luvulla sama kuin Venetsiassa ja Barcelonassa nykyisin; paikalliset eivät itse enää mahdu kesäkausina kaupunkeihinsa – osan muuttaessa lopullisesti pois.

 

San Sebastiánin alkuvuosina ainoastaan poikkesin Pamplonassa – kahvilla tai drinkillä – matkalla muualle idän suunnassa – Huescaan ja Zaragozaan tai Gironaan – tuntematta mitään tarvetta osallistua seitsemän vuorokauden ryyppäjäisiin, härkien aamuisesta juoksusta puhumattakaan.

Kokemukset härkätilalla Salamancassa olivat samaistuttaneet liiaksi härkiin – takapuoliaan kiristelevien torerojen näkökulman sijasta.

Vain syyskuisin Rondassa, Andalusiassa, pidettävän Pedro Romeron ferian aikana tapahtuvat hevostaistelut – rejoneadores – tuntuivat mielekkäiltä – balettimaisen kauneutensa tähden.

 

Noissa taisteluissa matadorit kohtaavat härät hevosten selästä käsin areenalla, samalla tavalla kuin aatelismiehet keskiajalla kohtasivat peitsineen torot tasangoilla.

Taistelujen mielekkyys on kahden eläimen vaistojen ja taitojen kohtaamisessa, hevosen voittaessa härän nopeudessa tasalähdöltä – matadorin ollessa taitavana ohjastajana statisti.

 

Pamplonan areenaa – Plaza de Toros – reunustavalla Paseo de Hemingwaylla sijaitseva Papa Erneston näköispatsas näyttää nykyisin hyvin murheelliselta.

Syynä on häpeä, joka on leimannut alun perin uskonnollista San Ferminia, jolle Hemingway tahtoi vain hyvää taltioidessaan sen osaksi maailman kirjallisuutta noin sata vuotta sitten.

 

Kesällä 2016 viisi härkien juoksuun osallistunutta espanjalaista miestä – ammateiltaan poliiseja – raiskasi 18-vuotiaan naisen porttikäytävässä ja vieläpä videoi tekonsa.

”Pelkkä hyväksikäyttö, ei raiskaus”, totesi tuomioistuin, koska uhri oli pysynyt vaiti eli ilmiselvästi oli nauttinut ’saamastaan kokemuksesta’, ja käytännössä vapautti raiskaajat – ehdollisin tuomioin.

 

Tuomiot aiheuttivat valtaisan räjähdyksen Espanjan naispuolisessa väestössä.

Logiikkaan ei istunut ajatus, että ihmisen seksuaalinen alistaminen ja hyväksikäyttö – henkinen joukkomurha – olisi luonnollinen osa San Ferminin ferian menoa.

Tuloksena tuomioita on muutettu ja maan raiskauslakiin on tulossa uudistuksia.

 

Tuntemani navarrot sanovat, että nyt viimeistään on käännyttävä takaisin menneisyyteen – aikaan ennen Hemingwayn romaanin käynnistämää muutosta.

San Fermin -pyhimys – saati härät – ei kestä alati julmempaa tulevaisuuden miestä.

Taistelun päätyttyä, Espanja - sarjasta Eurooppalainen Yö, 1993.

Nunnat, Espanja - sarjasta Eurooppalainen Yö, 1993.