LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle) LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle)

Erityisyyttä etsimässä

Martti Kirsitie

 

Istun hotelli Lilla Robertsin huoneessa 536. Nojatuoli on kotoisan mukava, verhoiltu kukikkaalla kankaalla, joka voisi olla Maritan valitsema. Tunnen oloni hämmentyneeksi.

Viidennen kerroksen ikkunasta avautuu näkymä Kaartintorille. Vanha radiotalo, pääesikunta, puolustusministeriö - merikin, Eteläisen Makasiinikadun leveydeltä - ovat kaikki kuin näyttämöllä. Muistoja tulvehtii eteeni.

Minulla on ikävä. Kaipaan vaimoani, epätodellisen hienoa olentoa, jonka kuolemasta on kulunut 1247 päivää. Sain elää hänen kanssaan 18 000 elämän päivää.

Ikävä ahdistaa minua. Ahdistus kumisee tyhjässä olossani, raskain lyönnein kuin alakulon sävellajiin viritetty könninkello.

Minua pelottaa tarttua Rax Rinnekankaan uuteen teokseen Isadora ja Albert – vuosisadan kohtaaminen. Tai oikeammin: minua pelottaa tarttua siihen uudestaan.

Minun ei hetki sitten tarvinnut muuta tehdä kuin avata kirja. Sivu 13, silmä haki heti sanat: "Edinburgh", "Circus Lane" ja "Stockbridge". Minulle ja kadottamalleni, Edinburgh ei ole paikannimi. Se ei ole Stockbridge, Albertin kaupunginosa. Se ei ole Royal Mile, ei St.Andrews Square, ei iloisten illanviettäjien kansoittama Refinery, Edinburghin sosiaalisin ravintola, jossa kaikki ovat ennen pitkää kuin samaa pöytäkuntaa. (Tai olivat - ennen koronaa.) Edinburgh on minulle onnellisten assosiaatioiden risteysasema, josta tiet johtavat kymmeniin meille, vaimolleni ja minulle, rakkaiksi tulleisiin suuntiin. Aberdeeniin, väreiltään virttyneelle Orkneyn saarelle, matalalla kiitävien pilvien, sydämellisesti supattelevien takkatulien ja viipyvien illallisten Gleneaglesiin, ja myös Annaniin, Lockerbien kulmille, Skotlannin eteläisille rajoille. Hänen muistonsa, hänen pehmeän alttoinen äänensä, hänen uljas ryhtinsä, hänen absoluuttinen kauneutensa tulee minua vastaan kaikissa suunnissa.

Mutta ei, en työnnä lukemista tuonnemmaksi. Tässä kirjassa on jotakin, joka hyvin syvästi vetoaa minuun. Kirjan olemus on lähes dokumentaarinen. Koreilemattomat mustavalkokuvat, harvinaiset proosassa, rikastavat tarinaa jo heti ensisilmäykseltä. Elokuvantekijän kirja.

En ole koskaan halunnut pikalukea mitään. Haluan sulatella, haluan rakentaa kuvia, eritellä sanomisia. Maistella kirjaa kuin viiniä. Tai kuin kirjan Albertin single maltia, viskiä, jossa sekoittamattomana on vain yksi, oman tislaamon antama, tunnistettava ominaismaku.

Vielä alkuilta. Olen varautunut avaamaan television aamukolmelta. Silloin on luvassa Barack Obaman puhe demokraattien kansallisessa puoluekokouksessa. Mahtaisinko saada Isadoran ja Albertin luetuksi näinä illan ja yön tunteina, viipyilevään tyyliini? Päätän heittäytyä Albert Aspenin ja Isadora Herrera y Sainzin tarinaan, tekipä se omalle ikävälleni mitä tahansa.

Ja jo tuntia ennen Obamaa pääsen kirjan viimeisen sivun viimeiselle riville. Kaihoni ei ole hellittänyt, mutta tätä en toki odottanutkaan. 1247 päivää ovat ehtineet opettaa minulle yhtä ja toista.

Merkillinen kirja. Olen lukenut sen nyt jo toistamiseen, koska tämä kirja on kaikkea muuta kuin helppo. Jo yksin kirjan sisältämät dialogit, Albertin ja tytär-Olivian, Albertin ja Isadoran pojan, Roberton, ja ennen kaikkea Albertin ja Isadoran kesken, vaativat tavatonta valppautta ja hereillä oloa. Keskustelut ovat valovuosien päässä ´How are you?´ ´Never better´-tyyppisistä tynkäsanailuista. Isadora ja Albert ovat monipuolisesti sivistyneitä - myös sydämensivistyneitä - ihmisiä, jotka löytävät toistensa luo, muutamaksi ikimuistoiseksi päiväksi, yhteiseen ´erityisyyden´ etsintään.

Voin avoimesti tunnustaa, että minun on ollut jo pitkään hyvin vaikeaa tarttua suomalaiseen (tai kovin moneen muunmaalaiseenkaan) proosateokseen, koska olen kokenut ne kielellisesti ja sisällöllisesti niin vastenmielisiksi ja merkityksettömiksi: täynnä karkeuksia, täynnä alatyylisyyksiä, täynnä onttouksia, täynnä väkinäistä draamaa. Näiden piirteiden läsnäoloa en pysty selittämään muilla syillä kuin kirjoittajan ja/tai kustantajan halulla varmistaa ´edes jonkinmoista hälyä´ uutuusteoksen ympärille. En mahda mitään sille (onneksi minun ei tarvitsekaan mahtaa!), että en löydä mitään iloa ja/tai arvoa tällaisen kirjan lukemisessa.

Isadoran ja Albertin kanssa on toisin. Kaikki mitä kirjassa sanotaan tai tehdään, on uskottavaa, totuudellista. Isadoran ja Albertin keskustelut merkitsevät jotakin, ne etenevät ja johtavat johonkin. Minusta on aivan suurenmoista saada viivähtää heidän seurassaan, vaeltaa, nähdä, aterioida, keskustella, istua hiljaa. Tempranillo-rypäleistä tehdyllä viinilläkin, ujostelemattoman päättäväisellä punaviinillä, on oma tärkeä osansa Isadoran ja Albertin tarinassa. Teoksen seurassa on turvallista matkustaa.

Erityisesti Espanjan maaperällä teos on kuin kotonaan - niin kuin onkin. Lukija voi huoletta kytkeä oman googlensa vapaalle: sitä ei tarvita. Voi vain heittäytyä mukaan Isadoran ja Albertin hyvin eurooppalaiseen keskusteluun, jonka mausteina ovat kymmenet ajankohtaisasiat: Britannian kuningashuoneen tila, pääministeri-Boriksen kasvava ahdinko, Brexit, korona, ympäristöuhat...

Isadora ja Albert on hyvin eurooppalainen kirja. Se saa minut, Euroopan ystävän, tuntemaan syvää iloa siitä, että olen sattunut syntymään nimenomaan Eurooppaan. Olen saanut matkustaa, paljonkin, mutta en koskaan voisi ajatella asettuvani sen enempää kaukaiseen länteen kuin kaukaiseen itäänkään.

Isadora ja Albert on eurooppalainen kulttuurikirja, jonka ilman muuta soisi taittuvan käännöksiksi mahdollisimman monella eurooppalaiselle kielelle.

Isadoran ja Albertin keskustelut ovat kuin florettimiekkailua. Kumpikaan ei koe toistaan vastustajana. Kummankin miekan päässä on pistoilta suojaava nuppi. Mutta tämä ei estä osumia, puolin ja toisin. Kumpikaan ei voi eikä halua päästää toista helpolla. "Samaa mieltä" ja/tai "Kaunis ilma tänään" eivät todellakaan sisälly kummankaan repliikkivalikoimiin. Ja niin tapahtumat etenevät kuin laatuviinin nauttiminen, harkituin siemauksin, viipyvin kitalakituntumin.

Mikä merkillisintä: näennäisen tapahtumattomuuden (= vähäisten ulkoisten tapahtumien) keskellä Isadoran ja Albertin kohtaamisesta kasvaa kuin kasvaakin jännitystarina, joka pitää lukijaa otteessaan viimeisen sivun viimeisiin sanoihin asti.

Ja kun kirja viimein on päätöksessään, se käyttäytyy silloinkin kuin hyvä – erityisen hyvä! – viini: jättää jälkeensä pitkän, hienostuneen, sävyistä rikkaan, viipyvän jälkimaun. Olen ollut sanomisissani hyvin myönteinen. Mutta tämä johtuu siitä, että Isadora ja Albert palkitsi minut.

Seuraavana iltana olikin pakko tarttua John Steinbeckin Hyvien ihmisten juhlaan - ties monennenko kerran.

Sekin kirja palkitsi minut, antoi hyvän olon, ensimmäisen kerran jo kouluikäisenä, 1950-luvulla. Lumo ei ole haihtunut.