LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle) LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle)

MUSIIKIN IHMEELLINEN, TALVINEN MATKA

– SEPPO KIMANEN JA IAN BOSTBRIDGE

Rax Rinnekangas

 

”Minä annan teille tekniikan, Jumala antaa teille tulkinnan.”

Sellonsoiton opettaja André Navarra, Pariisin konservatorio

 

Me kaikki, joilla on hallussamme jokin kielitaito ja kielioppi päässämme, olemme varmastikin yhtä mieltä vanhasta totuudesta, että musiikki on meidän yhteinen kielemme.

Mutta mitä me tällä yhteisellä kielellämme kuulemme?

Entä miten musiikki syntyy?  Ja mitä varten se syntyy?

Kysymykset kohdistuvat tällä kertaa klassiseen musiikkiin, jollaiseksi luokitellaan kunakin aikana päiväkohtaisesti syntyvä, niin sanottu vaikeana pidetty, moderni musiikki.

 

Maailmanluokkaan lukeutuvan sellotaiteilija Seppo Kimasen kirja Mielessä musiikki (Kirjapaja, 2008) on alati tuoretta opastusta modernin musiikin syntymisen faktoihin ja ihmeisiin.

Kuhmon kamarimusiikkijuhlien luojana tunnetun Kimasen päälauseilla kulkeva kieli on jo itsessään musiikkia, joka kirjassa laajentaa käsityksiämme myös musiikin ja ihmislajin suhteesta.

Kokonaisuutta ryydittää tekijän perusteellinen soitintietous ja vilpitön nauru totuudellisuuksille, joita musiikin arki sisältää niin estradeilla kuin niiden ulkopuolella, jossa myös muusikot ovat ihmisiä.

 

Kuka on tullut ajatelleeksi esimerkiksi, miten keskeisen osan musiikkielämyksestä muodostaa sellistien ja viulistien kohdalla jousen yleiskunto instrumenttien sijasta?

Yksi parhaista jousista – mongolialaisen arohevosen häntäjouhista, joita jousesta riippuen on 150-200 kappaletta, koostuva – kestää ammattimaista käyttöä keskimäärin kolme kuukautta.

Kun jouhet katkeilevat sellon keskipainoltaan 80 gramman jousessa kesken esityksen, se voi ohjata koko esitettävän kappaleen luonteen kohti tuiki tuntematonta, tulkitsen kirjan tekstistä.

 

Seppo Kimanen määrittelee tutun ja tuntemattoman: ”Musiikissa ja suurten uskontojen kohtaamisessa on jotakin hyvin samankaltaista.”

”On pystyttävä uskomaan todellisuuteen, jota ei voi nähdä tai kosketella.”

 

Pukuhuoneiden puolella Igor Stravinski oli yksi lahjakkaimpia toisia säveltäjiä koskevien totuudellisuuksien luojia, alkaen määritelmästään Antonio Vivaldista:

”Hän sävelsi 600 kertaa saman konserton”.

Kauas ei jäänyt Richard Strauss, joka kirjeessään Alma Mahlerille totesi, että ainoastaan psykiatri voisi auttaa Arnold Schönbergiä, jonka ”olisi parempi lapioida lunta kuin kirjoittaa nuotteja”.

Estradeilla kuultavista totuudellisuuksista sosiaalisesti paljastavin lienee John Cagen teos nimeltä 4,33, joka koostuu pelkästä hiljaisuudesta.

Teoksen keston aikana sävellystä ennalta tuntematon itsetyytyväisinkin yleisö muuttuu laakista

epävarmaksi esiintyjäksi, joka yrittää rakentaa hiljaisuudessa erottuvista äänistä egoaan kokoon.

 

Genrensä kamarimusiikin edustajana Seppo Kimanen ehdottaa kirjassaan kamariorkesterien perustamista paikkakunnille, joilla ei ole resursseja raskaiden sinfoniaorkesterien pitoon.

Perustelu: ”Jousikvartetti yhdessä pianistin kanssa soi kuin pieni orkesteri, ja kamarimusiikki on joustavasti kuljetettavaa ja edullista eikä vaadi suuria tiloja.”

Ja: ”Pienyhtyeille on sävelletty syvällisintä ja ehkä myös intiimillä tavalla lumoavinta musiikkia, mitä eurooppalaisessa taidemusiikissa on saatu aikaan.”

Sitä paitsi ainakin 250 länsimaiden musiikin parhaimmistoon kuuluvaa sävellystä on omistettu kahden viulun, alttoviulun ja sellon kokoonpanolle, kirja kertoo.

 

Seppo Kimanen korostaa, että esimerkiksi Smetanan Aus meinem Leben ja Janacekin Intime Briefe ovat kvartettoja, jotka ”muodostavat siltoja kaikkien ihmisten sielujen välille”.

Silti EU-maissa on yhä hyvin vähän palkattuja ammattikvartetteja verrattuna sinfoniaorkestereiden määrään, mikä tietää riskialtista taloutta kamarimusiikkiin sitoutuneille muusikoille.

 

Seppo Kimanen on käsitellyt koko kamarimusiikin rikasta perinnettä – samoin kuin soitinrakentaja Francesco Goffrillerin 300 vuotta sitten rakentamien sellojen identiteettiä – perusteellisella tavalla kirjassaan Kamarimusiikin kauneus (Teos, 2019).

 

Siltoja sielujen välille syntyy. Mutta mistä aineksista?

Mielessä musiikki kertoo, että yleisesti musiikin luullaan syntyvän vapaasta luovuudesta, mutta useimmiten luovuuden osuus on varsin vähäistä koko prosessissa.

Teosten tilaajien tarpeet, perinne ja tyylilaji, teoreettiset säännöt ja monet normit säätelevät taiteellista syntyprosessia. ”Nuotit ovat vain tienviittoja, eivät itse tie.”

Luovuuden jumalaisen puuskan säveltäjässä käynnistää esimerkiksi joku tietty musikantti, jonka tapa tulkita sävellyksiä innoittaa häntä.

Esimerkiksi Kari Kriikku on kuuluisa kyvystään kasvattaa suomalaista klarinettikirjallisuutta, koska säveltäjät ovat voineet luottaa hänen taitavaan ja karismaattiseen kantaesitykseensä.

Silti esittäjän ammatilliset kyvyt eivät ole pääroolissa, jos säveltäjän mielikuvitus vain saa sopivan

haasteen, Seppo Kimanen toteaa ja antaa esimerkkejä:

”Beethoven omisti oppilaalleen, arkkiherttua Rudolfille, hienoimman Pianotrionsa, opus 97.”

”Ernest Bloch kirjoitti Schelomon musikaaliselle amatöörisellistille.”

”Ravel suorastaan ylitti itsensä pelkällä vasemmalla kädellä kirjoittamassaan pianokonsertossa.”

 

Eräs tuntemani henkilö, joka on klassisen musiikin konserttien säännöllinen kävijä, sanoo olevansa sitä siksi, että hän kokee kaikkein syvimmät unensa juuri konserttisaleissa.

Musiikki kirjaimellisesti tuudittaa tuttavani unten maille, joilla hän näkee katkelmia myös normaaleista painajaisistaan, mutta ilman kotisängyn helvettiä.

Kimasen kirja tukee tätä toteamalla, että jopa traaginen musiikki vaikuttaa konserttitilanteessa

terapeuttisesti kuulijaan eikä kuulija joudu suoranaisesti omien kauhutilojensa valtaan.

”Oscar Wilde totesi Chopinin musiikista, että se saa hänet katumaan tekemättömiä syntejä ja suremaan tragedioita, jotka eivät ole omia.”

 

Tehdyt tutkimukset osoittavat, että musiikki vaikuttaa saman kulttuurin sisällä oleviin hyvin yhtenevästi.

”Tietyissä teoksissa voidaan havaita jopa tahdin tarkkuudella, milloin yleisöä rupeaa itkettämään, milloin taas on tiedossa vatsaoireita.”

”Tiedetään myös, että tietyt laulajat voivat joillakin fyysistä resonanssia aiheuttavilla sävelillä kuljettaa kuulijat kohti orgasmia.”

”Erityisesti tenoreilla ja sopraanoilla onkin faneja, jotka osittain tästä syystä matkustavat heidän perässään konsertista toiseen.”

 

Seppo Kimanen on havainnut, että syfilistä sairastaneen, 31-vuotiaana kuolleen, Franz Schubertin

(1797-1828) myöhäisimmät teokset ovat usein tavattoman pitkiä – taivaallisen kestoisia.

 

Saman on todennut englantilainen huippuluokan tenori Ian Bostbridge (s.1964).

Bostbridgen kirjoittama kirja Schubertin talvinen matka (suomentanut Sampsa Laurinen, Basam Books, 2015) on ylittämätön kuvaus säveltäjän hyvin lyhyeksi jääneen elämän loppusuoralla – vuoden 1827 alussa ja lopussa, kahden pyörteen tavoin – valmistuneen 24-osaisen Winterreise-laulusarjan synnystä ja koko varhaisromantiikan aikakaudesta.

Itse lähestyvä kuolemako istutti Wilhelm Müllerin runoihin perustuvat – lauluäänelle ja pianolle sävelletyt – laulut ajattomaan aikatilaan, jossa rakkautensa menettänyt mies ajelehtii riutumisensa talvessa autiossa maisemassa, jossa kohtaamansa ihmishahmot ovat aaveita?

Bostbridgen kirja on niin mykistävää luettavaa, että kun lukukokemukseen liittää hänen tulkintansa Winterreisesta – pianistina Leif Owe Andsnes – ja katsoo päälle hänen näyttelemänsä ja tulkitsemansa, David Allenin ohjaaman, samannimisen taide-elokuvan – pianistina Julius Drake – ja elokuvan making offin ei voi olla vakuuttumatta:

Ian Bostbridgen kalvakkaan laiha, surumielinen olemus ja hahmoa vastaava ääniala ja tulkinta ovat ne todelliset Winterreisen vaeltajan kärsimyksen välittäjät.

 

Bostbridgen alter-egoistinen suhde Schubertin musiikkiin ja Müllerin runouteen alkoi jo 12-13-vuotiaana. Liki ensyklopedisen kirjan ilmestyessä samastumista oli kestänyt 30 vuotta.

Kirjassa esille tuleva Bostbridgen lukeneisuus 1800-luvun musiikki-, kulttuuri-, politiikka- ja tiedemaailmasta on niin monitasoista, että kuin huomaamattaan kirja todentaa Franz Schubertin kokeman todellisuuden lihallisemmin kuin pelkkä elämäkerta tekisi.

Syntyy vaikutelma, jolla ei ole – vai onko? – mitään tekemistä säveltäjän raunioittaneen veneerisen taudin kanssa:

Juuri tällaisen, alati kiihtyvän maailmallisen kehityksen sylissä kärsi ja kamppaili – pois sulavaa lunta muistuttavaa ehtymistään vastaan – säveltäjä, jonka kuului juuri siksi ehtiä pois ikuiseksi asettuvan musiikkinsa edestä.

 

Muun antinsa ohella Ian Bostbridgen kirja on äärimmilleen hiottu tutkielma tekstin ja Schubertin musiikin suhteesta, jossa Wilhelm Müllerin runous saa arvonsa.

 

Winterreise – kolmas laulu:

 

Jääpisarat putoavat poskiltani;

nytkö vasta huomaan itkeneeni.

Oi kyyneleet, kyyneleeni,

niinkö haaleita että jähmetytte jääksi aamukasteen lailla?

Ja kuitenkin virtaatte hehkuvan kuumasta

rinnasta kuin tahtoisitte sulattaa talven kaiken jään.

 

Gefrorne Tränen / Jäätyneet kyyneleet (Schubertin talvinen matka)

 

Kiitos, ystäväni, arkkitehti Severi Blomstedt, Sea Horsen kantapöydässämme antamastasi Bostbridgen kirjasta – syntymäpäivälahjasta – joka johdatti Bostbridgen laulutulkintojen äärelle.

 

Haluammeko me, Schubert-fanit, kuulla Winterreisen säännöllisesti syystä, että me voimme tehdä omaa matkaamme sen äärellä tuiki turvallisesti, samalla tietoisina säveltäjän kohtalosta?

Monet musiikintekijät ovat mieltä, että Winterreise kuulostaa kokonaiselta itseltään myös ilman tietoa Schubertin kärsimyksistä.

Vertailu: Olisiko erään Nasaretilaisen luovuuden anti yhtä ehyttä ja monikerroksista, vaikka Hän ei olisikaan kokenut Golgatan ristiä matkallaan ylös Isän luokse?

 

Esimerkkinä klassisen musiikin – eilisen modernin musiikin – mahdista ja voimasta Seppo Kimanen

siteeraa kirjassaan Der Spiegel -lehteä vuodelta 2003:

”Uusi jääkausi tai auringonsäteiden polte voi tuhota planeettamme, mutta Bachin musiikki jää.”

Useilla esimerkeillä Kimanen laajentaa romanttista käsitystämme hyvän taiteen jalostavasta

vaikutuksesta ihmislajiin ja sen tiettyihin edustajiin:

”Klassisen musiikin kuuntelu oli esimerkiksi Hitlerille vain tapa rentoutua vastapainona politiikan ja sotimisen stressille.”

”Todennäköisesti länsimaalaisten ei olisi koskaan pitänyt mennä valloitusretkille Afrikkaan… Toisaalta, olisiko ilman orjakauppaa syntynyt myöskään jazzia?”

 

Jokaista esimerkkiä säestää Seppo Kimasen huoli siitä, miten yhä vaikeampaa on taidemusiikiksi luokitellun tuntemattoman musiikin saada esitystilaisuuksia meillä ja muualla.

Vaikka jo pelkästään 1700-luvun sellokirjallisuus käsittää yli 2000 merkittävää teosta ja viululle ja pianolle on sävelletty moninkertaisesti tuo määrä, yhä useammat artistit ja orkesterit soittavat –kuin ohjelmoidut koneet – samoja, tuiki turvallisia kappaleita.

”Henkinen laiskuusko vai ajan ja arvostuksen puute pitää soittajat sukupolvesta toiseen opiskelemassa ja opettamassa samoja teoksia?” kirja kysyy.

 

Voimakas asenteellinen muutos konserttien merkitykseen on tapahtunut jälkiteollisena aikana.

Vielä ennen toista maailmansotaa konserttien ohjelmistot otettiin muusikoiden toimesta tosissaan ja suunniteltiin elämyksiksi niiden yleisöille, kirja kertoo.

Nykyisin soittajat ottavat itsensä tosissaan eli nielevät ennen esiintymisiä beetasalpaajaa ja elävät huippu-urheilijoiden suorituskeskeistä elämää.

”Levytykset tehdään vaikka tuhannesta äänitepalasesta, jotta saavutetaan tekninen täydellisyys.”

”Taiteellisia tai teknisiä kokeiluja ei tehdä enää yleisön edessä.”

”Kaikki valmistetaan harjoituksissa.”

 

Kauas ei todellisuudesta heitä tilanne, jossa jokin säätiö rahoittaa hirvittävällä rahalla sinfoniaorkesterin toiselta mantereelta esittämään jonkin Sibeliuksen tunnetuista teoksista Helsinkiin. Ja sali on täpötäynnä.

Vastaavasti musiikin ystävä voi epäröidä, astuako pieneen saliin, jossa kamariorkesterin käsissä Sibeliuksen jokin tuntemattomampi teos, esimerkiksi jousikvartetto Voces intimae, tuo esiin aivan toisen ”Jannen” kuin hänen sinfoniansa.

Mitä me haluammekaan kokea yhteisellä kielellämme läpituttujen musiikkiteosten toistuvissa esitystilanteissa?

Haluammeko tavoittaa johonkin kollektiiviseen turvaan kuulumisen tunteen?

Vai kokea toisen itsemme hetkellisen tunnetilan keskellä – myös lasi kädessä väliajalla?

 

Tutustuin Seppo Kimaseen – viulistipuolisonsa Yoshiko Arain kera – Tokiossa keväällä 2008.

Monipuolinen Mielessä musiikki -teos oli silloin menossa kohti painoa.

Pitkähkön ravintolapäivällisemme aikana mikään ei paljastanut hillityn oloisesta miehestä hänen menneisyytensä huimaavaa saldoa: vuosikymmenten mittaista kädenjälkeä kansainvälisessä kamarimusiikkimaailmassa, Kuhmon musiikkijuhlien legendaarisen perinteen luomisen ohella.

Kun iskut ovat kovaa kaliiberia, nyrkkeilijän ei tarvitse pullistella hanskoillaan.

Kirjassaan Seppo Kimanen tiivistää Kuhmon menestyksen sanoihin:

”Suunnittelin ohjelmiston ajatuksella, että ”jotta festivaali tuntuisi samalta, on sen oltava aina erilainen”.

Ohjelmiston laatimista ei voinut antaa soittajille. Suurin osa heistä kun haluaa esittää aina samoja keskeisiä sävellyksiä.

 

Äsken puhelinkeskustelussamme Seppo Kimanen sanoi uuden kirjansa nimeltä Iltanuotistolla (Teos) ilmestyvän maaliskuussa.

Kirjan teema ovat karonkat; eri kulttuureja edustavien muusikoiden ja muiden musiikki-ihmisten kanssa tapahtuvat kohtaamiset esiintymisten jälkeen ruoan ja maistin äärellä ravinteleissa ja muissa paikoissa ja käydyt keskustelut musiikintekemisen ihmeistä ja tempuista.

Kohtaavatko kirjan sivuilla nykyajan igor stravinskit vs. antonio vivaldit, richard straussit vs. arnold schönbergit?

Vai onko estradeilla erehdyttävästi pingviinien yhdyskuntaa (miespuolisten jäsentensä osalta) muistuttava muusikkojen armada yhtä mieltä toistensa laadusta olevaa sortin sakkia?