LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle) LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle)

Se toinen lumoava Manhattan

Riikka De Wit

 

Steven Schrader: Sen minkä ansaitsimme – kertomuksia New Yorkista (Lurra Editions 2016, suomentanut Aleksi Milonoff) on New Yorkiin sijoittuvista pienistä kertomuksista ja muistoista koostuva rosoinen ja kiehtova kasvutarina puolalaisen siirtolaisperheen pojasta.

Omaelämäkerrallisen kertomuksen alku ajoittuu 40- ja 50-lukujen Washington Heightsiin ja myöhemmin Manhattanin Keskuspuiston länsipuolen ympäristöön.

Kirjan tunnelma on hieno sekoitus melankoliaa, hassuja sattumia, satiiria ja koskettavaa pohdintaa, jota lukijalle avataan jo heti kirjan alussa.

Hauskoja ja veijarimaisia lapsuuskokemuksia varjostavat Schraderin vanhempien etääntyminen toisistaan, ja ennen kirjailijan syntymää lapsena kuollut Estelle-sisko, jonka menetys heijastuu koko perheen elämään.

Suhde isään on punainen lanka, jota vasten Schrader peilaa itseään ja omia ihmissuhdekuvioitaan minimalistisella ja napakalla tyylillään.

Lapsuudenkodin ilmapiiristä kehkeytyy hiljalleen vaisu ja iloton, vaikka ulospäin perhe vaikuttaakin isän uran ansiosta menestyvältä ja varakkaalta.

Aurinkoisemmat muistot liittyvätkin Schraderin lapsuuteen ja kaveriporukan edesottamuksiin Washington Heightsissa, ennen kuin perhe muuttaa etelämmäksi, Keskuspuiston tuntumaan.

Schraderin isä on Puolasta Yhdysvaltoihin 20-luvulla muuttanut juutalainen, jolle menestys ja ulkoinen imago ovat kaikki kaikessa. Perheellä on upeita autoja, vaihtuvia autonkuljettajia, kodinhoitaja ja tilaapa Schraderin äiti pojastaan muotokuvankin komean puupaneloidun olohuoneen seinälle.

Perheen kotiapulainen Ollie kuvaa perhettä osuvasti sanoessaan ”Tämä ei ole onnellinen talo […] Kukaan ei ole koskaan kotona”, Ollie jatkoi. ”Paitsi sinä ja äitisi, mutta sinä olet nuori etkä voi valita. Teillä on kyllä rahaa, mutta ei juuri muuta.”

Monista kertomuksista välittyy se, kuinka kasvava lapsi yrittää tasapainoilla vanhempiensa vaatimusten kanssa ja etsii elämäänsä valopilkkuja kavereidensa kanssa vietetystä ajasta ja myöhemmin tyttö – ja naisystävistä.

Mielestäni kirjan parasta antia ovat paikkojen ja pienten tuokioiden tarkat, ytimekkäät ja minimalistiset kuvaukset.

Schrader kuvailee vanhempiaan lämmöllä, vaikka isän menevä elämäntyyli vaihtuvine naisystävineen ja äidin etenevä masennus ja muut sairaudet antavat aihetta syvempäänkin pohdintaan perheenjäsenten väleistä.

New Yorkia kuvataan upean tarkasti ja värikkäästi, ja tekstissä vilahtelevat naapurit, opettajat, kaverit, kadunkulmat, karkkikaupat, elokuvateatterit, temppelit ja pesulat.

Ajankuvaa tuodaan esiin lempeästi, mutta turhaa kaunistelematta koulukiusaamista, tappeluita, sairauksia ja kuolleita lemmikkieläimiä unohtamatta.

Kirjan puolivälin tarinat sijoittuvat opiskelun, ensimmäisten työpaikkojen ja armeijan aikaan. On juhlia, meskaliinikokeiluja, naisia ja muutama kuuluisuuskin vierailee kertomuksissa.

Koin, että tämä osa isompaa tarinaa jäi alun hienovaraisten tuokiokuvien jälkeen jotenkin latteaksi. Vaikka kertomukset tuntuivat pyörivän naisystävien ja näiden kuvausten ympärillä, jäivät tyttöystävät, vaimot ja omat lapsetkin välillä sivustakatsojien ja sivuhenkilöiden rooliin.

Schrader on parhaimmillaan kuvatessaan vanhempiaan ja erityisesti suhdetta isäänsä.

Kirjan viides osa, ”Isän kengät”, kuvaa ikääntyvää isää ristiriitaisena hahmona; toisaalta vaativana, mutta lopulta myös pojistaan huolehtivana isänä.

”Viimeisinä vuosinaan isä muuttui lempeämmäksi ja lähentyi minun ja veljeni kanssa. Olimme hänen kaksi eri puoltaan. Minun seurassani hän siteerasi kirjailijoita ja kertoi lapsuudestaan. Veljeni seurassa hän keskusteli bisneksestä ja rahasta.”

Kirjan viimeisessä kertomuksessa ”Matkalla Minnesotaan”, eläkeikäinen Schrader on matkalla St. Pauliin tapaamaan siellä opiskelevaa tytärtään.

Hän kuvaa matka-aamun valmisteluja vanhempiaan muistellen ja kuvailee terveellistä aamiaista, juomarahojen antamista ja ortodoksijuutalaista rabbia lentokoneessa, palauttaen lukijan hetkeksi takaisin lapsuutensa aurinkoisiin päiviin, ennen kuin toteaa kirjan lopussa lakonisesti kotikulmiensa vanhoista rouvista:

”Nyt he kaikki ovat kuolleet ja minä itse olen tulossa vanhaksi”.

Pidin kirjan tunnelmasta ja erityisesti sen minimalistisesta tyylistä, ja Aleksi Milonoffin suomennos on erinomainen. Käännöksen kieli on sujuvaa ja sekä dialogi että hahmojen pienet sutkautukset ja sanonnat on käännetty oivaltavasti.

Esimerkiksi Schraderin isän muistellessa venäläisiä sotilaita lapsuutensa Puolassa, hän kertoo:

”Venäläiset alokkaat eivät erottaneet vasenta oikeasta ja pitivät toisella olkapäällään oljenkortta, jotta komentaja voisi antaa heille käskyjä sanomalla: Käännös olkeen päin!”

Kirjan kieli on helppolukuista ja nasevaa, ja mukaansatempaava tarina pitää lukijan otteessaan viimeiselle sivulle asti.