LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle) LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle)

RUNOUDEN NELJÄS JA SEITSEMÄS TOISEUS

– LOUISE GLÜCK JA NOBEL

Rax Rinnekangas

 

”Runous on kaiku, joka pyytää varjoa tanssimaan.”

Carl Sundberg

 

Kirjallisuudenlajeista vastenmielisintä on lukea esseistiikkaa. Näin on sanonut moni.

Kirjallisuudenlajeista vaikeinta on ymmärtää runoutta.

Näin ajattelee moni ja sen tähden kääntyy ostotiskeillä kokonaan selin runoudelle.

 

Aktiivisimmat Oy Runouden torjujat Ab:n jäsenet saa runojen äärellä aika ajoin jollekulle runoilijalle myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto eli Kirjallisuuden Rautaristi.

Oikeammin se tolkuton määrä euroja, joka on päätetty lahjoittaa entuudestaan tuntemattomalle tai vähän tunnetulle kirjailijalle pelkästä runoilemisesta.

Summa pakottaa kateudesta punaiset kurkkaamaan palkitun tekemisiä.

 

On toki runouden rakastajia ja rakkaussuhdetta aloittelevia, jotka ymmärtävät, että ilman runoutta ei olisi olemassa neljättä, saati seitsemättä kielellistä toiseutta tulkita esimerkiksi äskeisyyttä ja menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaa.

Mutta ostokulttuurin tasolla runolla ei mene edelleenkään hyvin, ellei runoilija sitten runoile jollakin paikallismurteella tai muulla oheiskoukulla, mikä ohjaa ihmisiä hankkimaan juuri hänen teoksiaan.

 

Miksi runouteen panostaminen – samoin kuin runouden sisäajatuksen kokeminen – on niin vaikeaa aikakautena, jona pelkkä ajatus Marsiin rakennettavista lähiöistä tuntuu täysin luontevalta yhteydeltä toiseuteen ja kolmeuteen?

 

Se on, koska ihmislajin käsitys maailmasta on voittopuolisesti konkreettinen ja lineaarinen.

Tarkoittaa: Maantien varressa häämöttää mökki ja mökin takana erottuu sauna ja mutkan takana jotakin yhtä konkreettista – mökin asukkaiden ja läheisen metsän asukkaiden tunne-elämien ja sielunelämien sijasta.

 

Runouden kokeminen on vaikeaa myös, koska ensikosketuksen tapahduttua se onkin runo, joka alkaa avata lukijan tajuntaa, eikä toisinpäin, ja jopa vaarallisesti riisuvalla tavalla.

Runo pakottaa lukijan uusien tulkintojen äärelle minuudestaan, mikä rationalistiselle mielelle on vastenmielistä – johtuen toiseuden kielen puutteesta.

 

On yksi metodi, jonka avulla runouden intiimi katse alkaa armahtaa pahinta torjujaansa:

Runojen ääneenlukeminen.

Kun lukee runoa ääneen itselleen ja huoneen seinille, jopa runokielen perinteisimmät maamerkit – ikuisesti varjoisat puut ja värisevät lehdet, hevoset kaukaisilla niityillä ja muut kipeät etäisyydet ja tunnetiloissaan alituiseen hehkuvat horisontit, jotka ovat esiintyneet runojen sivuilla vuosisadoilta toisille – kadottavat kliseytensä ja alkavat kuulostaa itseoikeutetuilta sisällöiltä.

Näin, koska ääneenlukemisen hetkellä ihminen kokee egonsa tulevan huomatuksi eikä egon tarvitse suojautua runokieleltä.

Egon tullessa huomatuksi runon taholta ääneen lukevalta lakkaa kiire, koska aika, joka halveksii kiirettä, arvostaa tapahtuvaa ja alkaa myös syleillä lukijan egoa.

 

Samalla runonlukijalta poistuu harha, että valtaisa summa rahaa Nobel-komitealta olisi edellyttänyt jonkin ihmistä suuremman tajunnantason olemassaoloa palkitun runoilijan tietoisuudessa.

Valintapäätökseen onkin vaikuttanut hyvin inhimillinen tekijä: runoilijan tekstin perin juurin samastuttava sisältö.

 

Vuoden 2020 Nobelin kirjallisuuspalkinnon myöntäminen yhdysvaltalaiselle Louise Glückille (s. 1943) on kouluesimerkki kansainvälisellä tasolla suhteellisen tuntemattoman runoilijan käsialan identiteetistä.

 

Louise Glück © Katherine Wolkoff / Wylie Agency

 

 

Glückin löytäjä suomalaisille on kirjailija, runoilija, kääntäjä Anni Sumari, joka suomensi Glückin tuotantoa – neljä runoa – toimittamaansa yhdysvaltalaisen nykyrunouden kokoelmaan Merenvaahdon palatsi (Aviador, 2019).

 

Viime keväänä Enostone-kustantamon kautta ilmestynyt Anni Sumarin suomentama Louise Glückin kokoelma Uskollinen ja hyveellinen yö (Faitful and Virtuous Night, Farrar, Straus and Giroux, 2014) todentaa kouriintuntuvalla tavalla kirjailijan lyriikan ihmisen kokoisen elämäsuhteen.

 

Glückin runokieli on mitä arkisinta ja kielen käsittelemät teemat ovat hyvin klassisia – alkaen vanhemmat-äiti-lapsi-suhteesta ja kaksossisaret-suhteesta aina kuoleman tapahtumiseen ja kuoleman läsnäolon kokemiseen ja itseilmaisukyvyn puuttumiseen.

Mutta arkisuus on pelkkä pintataso, jonka alla elävät monikerroksiset tunnetilat ja defenssit, harhat ja totuuden kuvat, jotka runoilija luovuttaa lukijan tietoisuudelle ja tunnekeskukselle.

Syntyvän prosessin aikana runot rakentavat hyvin läheisen miljöön lukijalle ja alkavat sisustaa lukijan omaa maailmaa.

 

Yhtäkkiä edessä erottuu selvänä hahmona noin 75-vuotias nainen, joka kaukaisesta lapsuudesta alkaen – edessä odottavaan loppuunsa saakka – kokee yhä uudestaan aistimuksia ja uskomuksia, tuntemuksia ja tuntemattomuuksia, joita lukija kokee naisen puolesta.

Tässä on aktin yksi terapeuttinen anti.  Ääneen lukeminen samaistuttaa lukijan runoilijaan, mihin lukija ei koskaan uskonut kykenevänsä torjumansa runomuodon kautta.

 

Anni Sumarin päätös ilmentää Louise Glückin kieltä lauseenvastikkeilla on perusteltu ratkaisu.

Runojen muun rakenteen ohella lauseenvastikkeet siirtävät runoilijan kieltä proosaan, jossa kuvasto on hyvin konkreettista – samalla metafyysistä ja surrealistista.

 

 

Keskiyö (loppusäe runosta):

 

Kotiin päästyämme olimme tosi väsyneitä.

Menin sänkyyn sukat jalassa.

 

Yö oli hyvin synkkä.

Kuu nousi.

Näin tätini käden tarttuvan kaiteeseen.

 

Taputtaen ja hurraten, suuren innostuksen vallassa,

muut kiipesivät yläkannelle

katselemaan miten maa katosi valtamereen –

 

Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö

 

 

Louise Glückin teos auttaa Oy Runouden Torjujat Ab:n jäseniä irtautumaan ennakkoluuloista runoutta kohtaan ja tarjoaa, paitsi oppikurssin elämän moniulotteisesta, kielellisestä kokemisesta, myös rohkeutta astua peremmälle runouden rikkaaseen puutarhaan.

 

Glückin Nobel on esimerkki siitä, että maailman tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon myöntämisen perusteet ovat yhtä aikaa poliittisia ja epäpoliittisia.

Poliittisia siksi, että jo ennen palkitun julkistamista Nobel herättää ihmislajin luonnollisen kateuden ja miekkailun siitä, kenelle ja mille maalle rautaristi ja rahat kullakin kerralla oikeasti kuuluisivat.

Epäpoliittisia siksi, että kun risti ja shekki menevät esimerkiksi maailmanlaajuisesti vähän tunnetulle kirjailijalle, se kertookin aivan muusta kuin itse palkinnosta.

 

Se kertoo paikallisesti kirjoitetun kirjallisuuden voimasta, jonka yksi temppu voi muuttaa maailmanlaajuiseksi.

Nobelin psykologinen merkitys on ’piileskelevän kirjallisuuden’ tunnetuksi tekemisessä eli:

Massojen herättämisessä entuudestaan tuiki tuntemattoman kirjallisuuden olemassaoloon.

 

Mitä Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaminen voi aiheuttaa itse kirjailijalle sen lisäksi, että lukijat löytävät joko uudella tavalla hänen tuotantoaan tai täysin tyhjästä hänen tuotantoaan?

 

Kun espanjalainen Camilo José Cela (1916–2002) sai Nobelin vuonna 1989, hänet tunnettiin tuotannostaan ja työstään espanjan kielenhuollon tärkeimmän instituution – Real Academia Españolan – jäsenenä.

Sisällissodassa Cela oli palvellut generalissimus Francon johtamissa kansallismielisten joukoissa ja oli haavoittunut rintamalla.

Celan eksistentialistisen tuotannon pääteoksena pidetty romaani La Colmena (1951 – Mehiläispesä, suomentanut Leila Ponkala, Otava, 1989) julkaistiin alkujaan Buenos Airesissa Argentiinassa Francon diktatuurin kiellettyä romaanin sen eroottisen sisällön tähden.

Kuin kruununa kaikella, heti Nobelinsa saatuaan, Don Cela ristiinnaulittiin kotimaassaan julkisesti täysin epäkirjallisista syistä – kirjailijan aloitettua suhteen itseään nuoremman naisen kanssa.

 

Saavutuksiensa – liian ison maineen ja liian ison rahan ja epäoikeudenmukaiselta tuntuvan ison rakkauden – tähden Celaa kohdeltiin kuin teurasta Espanjan mediassa vielä alkuvuodesta 1991, jolloin sain tilaisuuden vierailla hänen luonaan – valokuvaajan ominaisuudessa.

 

Vierailun nobelistin maatilalle Guadalajaraan, 60 kilometriä Madridista koilliseen, mahdollisti toinen hurmaava don eli Otavan apulaisjohtaja Erkki Reenpää (1925–2004).

Erkki Reenpää oli todellinen kirjallisuuden tietopankki, mikä osin johtui hänen henkilökohtaisista ystävyyksistään kustantamonsa ulkomaisten kirjailijoiden kanssa – alkaen Mario Vargas Llosasta ja Elia Kazanista.

Don Rosso -lempinimensä sydämellinen ja lukenut Erkki Reenpää oli saanut erikoistumisestaan laadukkaisiin punaviineihin – laadukkaiden valkoviinien sijasta.

 

Don Rosso oli puolisonsa, kääntäjä Sulamit Hirvaksen kanssa, viettämässä uutta vuotta perheeni luona Espanjassa, kun vierailu Don Celan luokse aktivoitui Don Rossolle luonteenomaisella tavalla.

Pitkäksi ehtineen aattoillan jälkeen istuimme uudenvuodenpäivän lounaalla vanhan kalaravintolan terassilla, kun suustani lipsahti lause:

”Suunnittelen kuvateosta eurooppalaisuudesta – olisi hienoa taltioida siihen Camilo José Cela.”

Jo samana iltapäivänä – La Rioja Alavesan punaviinin äärellä – Don Rosso kirjoitti kirjeen nobelistille ja ojensi valkoisen kuoren osoitteineen minulle: ”Lähetä hänelle tämä.”

 

Tammikuun lopulla matkustin ohimot jyskäten ja vatsanpohja pulputen paikallisjunalla Madridista Guadalajaraan saatteena Don Rosson sanat:

”Cela on hyvin erityinen ihminen; puoliksi britti, silti galicialainen. Hän toimi mm. härkätaistelijana nuorena ja fasistien sensorina sisällissodan vuosina, mutta sekään ei leimannut häntä.”

”Kun menet hänen luokseen, ole oma itsesi. Ja kun lähdet pois, näpistä mukaasi jotakin läsnä olevaa; tuoksu, haju, tai jokin yksityiskohta, niin muistat siitä käyntisi Nobel-kirjailijan luona aina.”

 

Nobelin aiheuttaman yksityiselämäänsä rienaavan julkisuuden tähden noin 76-vuotias Camilo José Cela oli päätynyt sodankaltaista todellisuutta muistuttavaan turvajärjestelyyn.

Hänen maatilansa päärakennuksia ympäröi korkea piikkilanka ja pyssymiehet, kuonokoppaisten Saksan paimenkoirien kera, vartioivat hänen koskemattomuuttaan.

Kun saavuin taksilla pihaan, koin astuvani kolumbialaiseen elokuvaan, josta puuttuivat ainoastaan päänsä menettäneet papparazzit – median sicariot eli palkkamurhaajat – läheisten puiden oksilta.

 

Don Celaa 40 vuotta nuorempi Marina Concepción Castaño López, jota Espanjan media pilkkasi avoimesti tittelillä Maria Mercante – ’Maria Kauppias’ – otti minut hyvin ystävällisesti vastaan ja ohjasi istumaan salongin sohvalle.

Puolen tunnin odottelun jälkeen paikalle saapui kaikkeen ulkopuoliseen ja meluisaan perin juurin kyllästynyt, ynseänoloinen Cela ja ilmoitti ykskantaan: ”Saatte kuvauksiinne viisi minuuttia.”

 

Sitä ennen, kylmien oluidemme äärellä, sohvalla istuen, koko ajan oriin silmillään kohti katsellen, Nobel-kirjailija määritteli aivan levollisesti itsensä ja muun maailman:

”Kuulun sukupolveen, joka tuntee mehiläisten arvon ja hunajan maun. Hunajaahan me ihmiset livomme lakkaamatta huulillamme – olemme tyhmiä tai viisaita.”

”Sama toteutuu koko eurooppalaisessa sivistystyössä. Esimerkiksi ranskalaista kirjallisuutta ei ole enää olemassa tästä syystä. Kun älyllisyys muuttuu itsetarkoitukseksi ja syö sijan todellisuuden kohtaamiselta, lopputulos on painettuna lohdutonta.”

 

”Paljon en perusta Pohjoismaistakaan”, ex-torero jatkoi. ”August Strindbergin ja Edward Munchin jälkeen teiltäpäin ei ole kuulunut yhtään mitään. Miksihän ei?”

”Voin vastata käänteisesti: Meillä Espanjassa taiteilijoiden arki ei ole koskaan irti mehiläisten hyrinästä.”

 

Seuraavaksi, arvoituksellisuudessaan ja ehdottomuudessaan yhtä hurmaava kuin Don Rosso oli lempeydessään ja selkeydessään, Don Cela kurotti pulloharjaa muistuttavan koiransa lattialta kainaloonsa, nousi seisomaan ja alistui kameran poltettavaksi.

 

Camilo José Cela © Rax Rinnekangas, sarjasta Eurooppalainen yö, 1993.

 

 

Ulkona tasangolla pyssymiehet kiersivät taloa ja suojelivat kirjailijaa, joka oli tehnyt sen rikoksen, että hänelle oli myönnetty Nobelin palkinto (yli puoli miljoonaa dollaria) väärällä hetkellä.

Hieman aiemmin Cela oli eronnut ikääntyneestä vaimostaan ja oli alkanut elää itseään paljon nuoremman naisen kanssa.

Se oli herättänyt Espanjan median verikoira-armeijan.

 

Camilo José Cela oli pakotettu kuin kapinen kani häkkiinsä – piikkilankojensa suojiin, yksityisyyteen, jossa hänen tuli jäljellä oleva maanpäällinen aikansa hävetä rikostaan.

Jos Nobel-palkinnon taivaallisuutta ja rahoja ei olisi myönnetty Celalle, Marina Concepción Castaño López olisi säästynyt halventavalta pilkalta ja Cela seniilipukin maineelta, ja pariskunta olisi saanut elää rauhassa ikäeroineen kaikkineen, kuten ihmiset – rikkaat ja köyhät – yleensä saavat.

 

Sen yhden naturalistisen asian, jonka Don Rosson toivomuksesta näpistin mukaani Celan maatilalta, olen kuvaillut Muisti on valon toinen kieli -esseekokoelmassa (LURRA Editions, 2002).

Kun kokoelma ilmestyi, ainakin kahdessa arvostelussa kritiikki huipentui tulkintaan, että ’taas yksi mitätön suomalainen nostaa itseään kuuluisuuden tapaamisella’.

Jos olisin käynyt jonkun show-maailman kehonrakentajan tai superurheilijan farmilla, se tuskin olisi herättänyt vihamielistä reaktiota?

Nyt Nobel-palkitun kirjailijan kohdalla ’espanjan tauti’ resonoi suomalaisena päänsärkynä.

 

Kirjallisuuden Nobelilla kruunatun Louise Glückin runous toteuttaa kirjallisuuden vanhimman lajin – runouden – klassista muotoa ja rakennetta – olematta jambia (pilkkarunoutta) ja elegiaa (valituslaulua) – ollen melkeinpä eeppistä ilmaisua.

 

 

Horisontin lähestyminen (loppusäe):

 

Minulla ei ole perillisiä

siinä mielessä etten omista materiaa

jonka jättäisin jälkeeni.

Ehkä aika paikkaa tämän menetyksen.

Ne jotka tuntevat minut hyvin eivät näe tässä mitään uutta;

sympatiani ovat heidän puolellaan. Ne joihin

minua liittää kiintymys

antavat toivoakseni anteeksi vääristymät

jotka tilanne aiheutti.

 

En puhu pitkään. Tähän päättyy,

kuten lentoemäntä lausuu,

lyhyt lentomme.

 

Ja kaikki ihmiset joita et koskaan tule tuntemaan

ahtautuvat keskikäytävälle ja johdatetaan

terminaaliin.

 

Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö

 

 

Glückin inhimillisen ja ihastuttavan maailman kokeminen jatkuu suomeksi ensi syksyllä.

Lokakuun lopulla ilmestyy Talvisia reseptejä kollektiivista -kokoelma – liki päivälleen yhtä aikaa Yhdysvalloissa ilmestyvän alkuperäisen version kanssa.

Ensi vuonna ilmestyy vuoden 1992 Pulitzer-palkinnon saanut kokoelma Villi iiris.

Molempien suomennokset ovat Anni Sumarin ja kustantaja on Enostone, joka julkaisee teokset myös viroksi (eestinnös: Kersti Unt).

 

Suhteessa ’Maailman kirjallisuus ja skandinaavi Nobel’ kyse on ennen muuta inhimillisestä perusasiasta: löytämisestä heinäsuovasta.

Tosiasia on, että kukaan – edes Nobel-komitea – ei tule koskaan tuntemaan maailman kirjallisuudesta muuta kuin sen pienen murto-osan, josta informaatio on antanut tiedon; tehdyt käännökset, saadut suositukset, omakohtaisen löytämisen onni, puhdas sattuma.

Sen tähden Nobel-palkittavan valinta, samoin kuin missikisan voitto, on subjektiivinen päätös.

Se on kuitenkin objektiivisuutta muistuttava päätös, koska Nobelilla ei palkita yhtä teosta, vaikka siltä usein tuntuu, vaan valitun kirjailijan tuotannon homogeenisuus.

 

Koko triumfin summa on kateuden alkuvoimaa tihkuva kysymys: Miksi sitten palkitaan joku tietty tekijä tiedossa olevien kaikkien muiden hyvien tekijöiden sijasta?

Vastaus lisää kateutta: Koska kuka tahansa tiedossa olevista yhtä hyvistä voidaan palkita.

Sen tähden palkitaan joku yksi, ja seurauksena kaikki muut yhtä hyvät tai paljon paremmat haihtuvat – hetkellisesti huonompina – olemattomiin jättirahalle ja maineelle rakentuvasta juhlasta.

Päätöstensä perustelut Nobel-komitea on velkaa vain itselleen – ei kenellekään muille.

 

Kun maineensa tärvelleen komitean tarve oli muutama vuosi sitten löytää palkinnon saajaksi kaikki mantereet ylittävä, rauhoittava, populaari nimi, kuka olikaan luonnollisempi keksintö kuin antiikin runouden vanhinta soitinta – lyyraa – vastaavaa instrumenttia näppäilevä yhdysvaltalainen Bob Dylan.

Monissa silmissä Dylanin valinta laski Nobelin arvoa. Mutta Louise Glück nostaa sitä takaisin.

Jos valinta olisi ollut Leonard Cohen, komitean päätös olisi herättänyt toisenlaisia tuntemuksia?

 

Onko suomalaisen kirjallisuuden lähihistoriassa kirjailijaa, jonka tuotannon dynamiitin keksijän Alfred Nobelin osaperintöä hallitseva ruotsalaisnorjalainen jury voisi kokea kriteeriensä arvoiseksi?

 

Mielestäni on yksi kirjailija, jonka käsiala – kehittyessään vuosikymmenien myötä – pysyi ainutlaatuisena itsenään: Antti Hyry (1931–2016).

Jos Nobelin voisi antaa suomalaiselle tekijälle puolen tuotannon perusteella, ehdotukseni olisi:

Paavo Rintala (1930–99) – Minä, Grunewald -romaanista (1990) alkaneen metafyysisen loppusuoransa johdosta.

Jos ’yksi ainoa’ runo täyttäisi komitean valintakriteerit, ehdotus olisi, esimerkiksi:

 

 

Minulla on kolme sielua; uni ja varjo ja aavistus.

Uni valvoo yöllä, kun minä nukun,

ja näyttää heijastuksia tulevaisuuden peileistä.

Varjo saattaa minut viimeiselle matkalle, joka on jo alkanut.

Se on veljeni, minun muotoiseni, äänetön, vieras,

ja avaa polun hukkakauraan,

jolla on hallan värit.

 

Se mittaa aironmitan ja kääntyy,

kohtaamme veräjällä, vaatteeni putoavat pois,

tukkani irtoaa, luuni pehmenevät,

minun pimeyteni lankeaa minun varjooni,

valoa reunat.

Hiljaisuus, ja repeilevän silkin ääni.

 

Sieluja on kaikkialla.

Kaada puu ja teet sen hengen kodittomaksi.

Tai se muuttaa taloosi ja tuo sinne surun,

humina täyttää pääsi.

 

Eeva-Liisa Manner: Runoja 1956–77, Tammi, 1980

 

 

Runoilijan lahjomaton minuus; tunnelman ja tunteen samanaikainen paikallisuus ja universaalisuus – kauniin kielen monikerroksellisuus.

Kaikki on täydellisesti läsnä edellisessä.

 

Mikä on se ylemmyydentuntoon viittaava malka Nobel-komitean silmässä, joka estää komitean jäseniä – F.E. Sillanpään vuonna 1939 saaman Nobel-palkinnon jälkeen – katsomasta Suomen suuntaan?

Vai onko malka ainoastaan lahden kompleksisemmalla puolella – asenteessa koko Nobel-ilmiöön?

 

Kenties Nobelin kohdalla kyse on vain komitean jäsenten henkilökohtaisista mieltymyksistä Alfred Nobelin testamenttisäädösten pohjalta – vailla maantieteellisiä velvoitteita.

Onhan niin, että lähtökohtaisesti kirjat ovat maattomia – kansallisuutensa ne saavat vasta tekijöittensä henkilötodistusten kautta.

 

Kylmä totuus on, että maailma tietää ennen kaikkea niistä eri kulttuureissa tehtävistä kirjoista, jotka on paikallisesti palkittu ja paikallisissa medioissa mesmeroitu ennen kuin löydetty muille kielille.

Tästä johtuen mm. Suomessa julkaistavasta käännöskirjallisuudesta noin 80 prosenttia on silkkaa palkinto- ja julkisuuskirjallisuutta.

Yhtä lailla kuin itse kirjoja suomalaiset ostavat ja lukevat palkintoja ja julkisuutta.

 

Nobelin täydellinen riippumattomuus ennustetuista ja toivotuista valinnoista huolehtii onnen ja kalman valon kohdistumisesta pelkästään kirjallisesti ansioituneisiin kirjailijoihin.

Kun kanadalaisyhdysvaltalainen Saul Bellow (1915–2005) sai vuonna 1976 Nobelinsa, hän tiesi saman tien tulevan kohtalonsa:

”Kuoltuani haudalleni asetetaan nimen ja vuosilukujen sijasta kyltti: Nobel-kirjailija nukkuu tässä.

Louise Glück © Katherine Wolkoff / Wylie Agency

Camilo José Cela © Rax Rinnekangas, sarjasta Eurooppalainen yö, 1993.