LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle) LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle)

SUURI SUOMALAINEN KOULUNÄYTELMÄ

– KIRJE A. KIVELLE 6.12.2020

Rax Rinnekangas

 

”Tuollahan häpeänurkassa lähellä ovea he seisovat, ja heidän tukkansa, jossa äsken oli kiemarrellut lukkarin jäntevä koura, töröttää vielä korkeassa pörrössä.”

Aleksis Kivi

 

Hyvä, alati läsnä oleva Aleksis Kivi: hulppeassa romaanissasi, joka professori August Ahlqvistin mukaan oli häpeäksi koko maalle, kansalle ja kulttuurille, sinä kuvaat seitsemän veljeksen lukutaidon opiskelua lukkarinkoulussa eräällä suomalaisella maaseudulla.

Vuoden 1689 Kirkkolain antamilla valtuuksilla lukkari käyttää opetuksensa metodeina koulukiusaamisen kaikkia muita muotoja – häpeänurkkaa, nälässä pitoa, fyysistä kajoamista – paitsi suoraa potkimista ja uhrien videointia, saadakseen nuorukaiset täyttymään sanasta.

Henkistä alistamista vieroksuvat veljekset järkyttyvät lain käskyn edessä.

He karkaavat päästöttömiin metsiin kyläkoulumaisen opetustilan ikkunasta, josta 2020-luvulla toiset veljekset ja siskokset eivät pääse enää takaisin, koska kyläkouluja ei ole.

 

Tilanne tänä päivänä, jolloin maailman koulutetuimmaksi julistettu kansa juhlii 103. kertaa itsenäisyyttään, on se, että Suomi on täyttymässä tyhjistä kyläkouluistaan ja suomalainen maaseutu on tyhjentymässä kyläkouluistaan, joissa vielä äsken varttui Jukolan perillisiä.

Viimeisten 30 vuoden aikana kyläkouluista on hävitetty noin 90 prosenttia ja hävittäminen kiihtyy algoritmien aikana, jona usko tekoälyn ja keskuskoulujen kaiken korvaavuuteen yltyy.

Sitra – valtakunnan tulevaisuuden hautomo – on ilmaissut kasvavan huolensa siitä, miksi kansalaiset ovat vierautuneet perinteisistä puolueistaan eivätkä äänestä enää niitä kuten ennen.

Näillä kahdella kehityskululla on tietty yhteytensä.

 

Yhteyden juuret ovat 1950-luvulla, jolloin maan tavaksi vakiintui pienten maaseutukuntien politiikanhoidossa monopoliajattelu: Maalaisliitto, joka oli identifioitunut maalaisten omaksi puolueeksi, sai ikään kuin perinnöllisen oikeuden valtaansa pienissä kunnissa.

Kun Maalaisliitto muuttui kaupunkilaisten ääniä kalastelevaksi Keskustapuolueeksi, se säilytti edelleen asemansa maaseutujen asukkaiden sielujen yksinoikeudellisena omistajana.

Näihin päiviin saakka parin tuhannen asukkaan maaseutukunnissa, joissa valtuustopaikkaan riittää noin 20 ääntä, Keskustapuolue on omistanut – rinnalle pyrkineiden yrittäjien Kokoomuksen ja työläisten SDP:n välissä – enemmistön valtuustoissa cosa nostra-metodillaan; sukulaisten, kavereiden ja kaverien kavereiden äänillä.

Puolueen paikalliset nokkamiehet itse eivät ole aina tuhlanneet aikaansa valtuustojen jäseninä.

Pirteistään käsin he ovat ohjanneet valtuustoissa istuvien renkiensä toimintaa tarpeittensa mukaan.

Siellä, missä Kokoomus tai SDP on päässyt jakamaan vallan Kepun kanssa, puolueet ovat yhdessä hallinneet kunnissa – tehden keskinäisiä sopimuksia jaetun valtansa lujittumiseksi.

 

Tarpeista suurin on ollut pitää oma kunta omana kuntana.

Tarkoittaa: uusia, eri tavalla ajattelevia ja eri tavalla (lue: toisia puolueita) äänestäviä, uhkaavia asukkaita ei ole kaivattu kuntiin, jotta oman puolueen valta kunnassa ei mene tulevilla vaalikierroksilla vahingossakaan ulkopuolisille.

Aktiivisten uusien asukkaiden tarpeesta väestökatoisiin kuntiin on kyllä hymisty juhlapuheissa kautta maan.

Käytännössä esimerkiksi kyläkoulu – uusia lapsiperheitä syrjäalueille eniten kutsuva elementti – joka on päätetty lakkauttaa, on myyty mieluummin muille kuin sellaisille muuttajille, jotka haluavat luoda tienoolle jotakin uutta (eli edustavat uhkaa valtarakenteille).

 

Ilomantsin kunta lakkautti elokuussa kolme kyläkouluaan.

250 000 euron (excelillä laskettu) vuotuinen säästö sopi perusteluksi kunnan valtapuolueille. Sillä, miten koulujen hävittäminen vaikuttaa lasten ja perheiden arkeen, ei ollut mitään merkitystä.

Nousiaisten kunta lakkautti kyläkoulunsa syyskuun lopulla.

Vanhempainyhdistys oli kunnostanut koulun talkoilla uskoen koulunsa säilymiseen. Yhden äänen enemmistöllä valtuusto päätti koulun hävittämisestä perustelun ollessa sama – säästösyyt.

Parin tuhannen asukkaan Kisko tappoi viimeisen, hyvinvoivan, 32 oppilaan ja kahden opettajan kyläkoulunsa vuonna 2005 ja myi koulukiinteistön yksityishenkilölle eikä vanhojen ja uusien asukkaiden perustamalle osuuskunnalle, joka halusi rikastuttaa seutunsa elämää uusien toimintojen avulla.

Ratkaisevan äänen lakkauttamiselle antoi kunnanhallituksen kokoomuslainen puheenjohtaja; kunnan suurin yksityinen työllistäjä.

Siihen saakka kyläkoulua vuosien ajan julkisesti ja sydäntä särkevästi puolustanut henkilö perusteli

takinkääntönsä säästösyillä.

Henkilö sai jatkokauden hallituksen puheenjohtajana koulun hävittämistä ajaneen Kepun tuella.

Lukuisia kyläkoulun vuoksi seudulle muuttaneita lapsiperheitä lähti saman tien kunnasta.

 

Lohduttomien esimerkkien sarjassa unohtuu se olennaisin kysymys:

Keitä ovat nämä paikalliset poliitikot, jotka hallitsevat pieniä maaseutukuntia mielensä mukaan?

He ovat tuiki tavallisia ammatteja harjoittavia tuiki tavallisia ihmisiä, jotka paikallinen puoluejohto on saanut suostumaan ehdolle valtuustoon, jonne he pääsevät sukulaistensa ja kavereittensa ja kaverien kavereiden antamilla äänillä.

Osalla heistä on vilpitöntä kiinnostusta yhteisten asioiden hoitoon.

Osalla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä ero on kaikkien kuntatasoisten kielteisten päätösten äidiksi ristityillä Säästösyillä ja kuntien tulevaisuutta koskevilla kauaskantoisilla päätöksillä.

Kuntien eri lautakunnissa istuu kautta maan jäseninä henkilöitä, joilla ei ole muuta asiantuntevuutta kuin se, että heidät on komennettu kyseiseen tehtäväänsä.

He ovat ohjeistettuja toimimaan valtuustoissa siten, että oma puolue hallitsee omaa kuntaa – nyt ja aina.

Kyläkoulujen kohtalokysymyksissä näitä ihmisiä ohjaavat myös tunnetilat ja aggressiot erilaisia ihmisiä kohtaan, kuten Kiskon kyläkoulutapauksessa.

Kun muut kyläkoulut oli jo hävitetty kunnasta, viimeinenkin oli murhattava, jotta päästiin eroon kuntaan muuttaneista perheistä, jotka olivat uhka perinteiselle valtarakenteelle.

 

Olennaista kyläkoulujen murhissa on se, että toistaiseksi Suomessa ei ole tehty ainuttakaan yliopistotason puolueetonta tutkimusta niiden todellisista perusteista.

Ei ole olemassa objektiivista selvitystä lakkautusten tuomista todellisista säästöistä ja vaikutuksista tragedian varsinaisten uhrien – kouluikäisten lasten – oppimiseen, terveyteen ja hyvinvointiin.

Se tiedetään, että kyläkoulujen merkitys haja-asutetuilla maaseuduilla on valtaisa.

Kyläkoulut eivät ole vain lasten oppimispaikkoja, vaan henkisiä keskuksia, joissa järjestettävät yhteiset tapahtumat vaikuttavat alueittensa koko identiteettiin ja terveyteen.

Samoin tiedetään, että alueiden arjen rytmi säilyy luonnollisena ja rikkaana, kun kouluikäiset

lapset liikkuvat aamuin ja iltapäivisin raiteilla ja teillä.

Tiedetään myös, että lasten perusoikeudet – YK:n lapsen oikeudet – eivät toteudu niiden lasten kohdalla, jotka istuvat syrjäkyliltä valtakouluun koulukyydissä 2,5 tuntia per koulupäivä.

Tällä hetkellä näitä ammattilaisia kyytiläisiä on Suomessa yli sata tuhatta lasta.

Jokainen tapettu koulu lisää eriarvoisuuden volyymia.

Tämä kaikki tiedetään. Mutta koulujen hävittämisiä perustellaan sillä, että lasten ohittaminen on pienempi juridinen paha kuin jos lapsia kuunneltaisiin ja toimittaisiin avoimesti heitä vastaan.

Kun lapsia ei kuunnella, ei kuunnella vanhempiakaan – pikkukuntien tulevaisuuden pohjaa.

 

Sitra pohtii, mistä johtuu suomalaisten kasvava haluttomuus äänestää perinteisiä puolueita kaupungeissa ja maaseudulla. Yksi vastaus löytyy edellä kuvatun seurauksista:

Kansalaiset ovat sydänjuuriaan myöten kyllästyneitä kuntalaisten tarpeet unohtavan – maan ja maaseudun ikuisen tavan mukaisen – poliittisen perinteen jatkumiseen.

Kansalaiset haluavat eroon paikallispoliitikoista, jotka – kuin huputon klu-klux-klan – estävät edistystä ja oman valtansa tähden tyhjentävät maaseutua – itselleen.

Uutislähetykset, joissa pikkukuntien valtiaat ilmeet vakavina pohtivat asukaskatoa ja kerjäävät eurolla per tontti uusia asukkaita tilalle, ovat mitä valheellisinta teatteria.

Kansalaisten inho periytyvää oma-etu-politiikkaa kohtaan on levinnyt maaseudulta kaupunkeihin sitä mukaa, kuta voimallisemmin ihmiset on pakotettu siirtymään kaupunkeihin pienistä kunnista, joissa niiden poliittiset omistajat leipovat leipää vain itselleen – viestinsä kuuluessa:

”Etenkin uudismieliset, väärin äänestävät, lapsiperheet, pysykää poissa Meiltä.”

Tästäkään syystä kansalaiset eivät äänestä enää perinteisiä puolueita.

 

Kun Kepun entinen puheenjohtaja Katri Kulmuni totesi keväällä, että puolue on ehkä etääntynyt äänestäjistään ja puolue ehkä koetaan hieman elitistisinä ja ehkä johdon on aika löytää yhteys takaisin äänestäjiinsä, hän kätki ehkäänsä suuren totuuden.

Pienten kuntien päätyhjentäjäpuolue ei ole yhtäkkiä etääntynyt kenestäkään eikä ole muuttunut miksikään.

Entinen Maalaisliitto on iät ajat pysynyt samana Seitsemän Veljeksen lukkarin modernina versiona
– kyläkoulujen oppilaiden kiusaajana koulujen hävittämisen kautta.

 

Hyvä, Aleksis, oletko lukenut siellä, missä nykyisin kirjoittelet, saksalaissyntyisen politiikan teoreetikon Hannah Arendtin teosta Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot (Vastapaino, 2002)?

Teoksessaan Arendt kohottaa politiikan ihmisen hyvän toiminnan keskeiseksi areenaksi.

Tällä hetkellä 10 prosenttia suomalaisista toimii jossakin muodossa puolueissa ja yksi prosentti heistä vastaa puolueiden toiminnoista, jotka hylkivät syrjäisten maaseutukuntien jäljellä olevien asukkaiden mahdollisuuksia asua ja elää alueillaan.

Olisiko Hjallis Harkimon Liike Nyt -liikkeessä pelastaja tasavallan syrjäseutujen tulevaisuudelle?

Liike Nyt ei etsi poliittista valtaa itselleen, vaan haluaa luoda politiikan hoitoon alustan dialogiselle päätöksenteolle, jossa perustelluin ja viisain argumentti voittaa.

Viimeiset jäljellä olevat kyläkoulukunnat tarvitsevat tätä lähtökohtaa voidakseen säilyttää maaseutujensa majakat niin lasten kuin aikuisten ja ympäristöjensä hengen valona.

 

Kun valtakunnan tulevaisuushautomo Sitra pohtii, mitä pitäisi tehdä kansalaisten perinteisen puoluesuhteen elvyttämiseksi, se voi tehdä asialle seuraavat kaksi asiaa:

Sitra voi lakata kokonaan ajattelemasta perinteisten puoluesuhteiden elvyttämistä – edellä kuvatuista syistä johtuen.

Sen sijaan Sitra voisi pohtia, mikä on kansalaisten todellinen tarvesuhde politiikkaan ja ennen kaikkea pienten kuntien paikallispolitiikkaan.

Entä jos Sitra kutsuisi 50 pienestä kunnasta koolle sata pois lähtenyttä asukasta – yksityistä ja yrittäjää – ja antaa heidän kertoa, mistä kuntien ja kyläkoulujen suhteissa todella on kyse?

Kertomuksista syntyisi se erilainen juhlakirja, joka murskaisi kasapäin valheita pienten kuntien todellisuuksista ja antaisi oikeat kasvot niiden poliittisten hallitsijoiden elämille.