LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle) LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle)

TUHATKASVOINEN JOKERI

– FERNANDO PESSOA, osa 2

Rax Rinnekangas

 

”Ajatteleminen on sitä, että ei osaa olla olemassa.”

Fernando Pessoa

 

Monikymmenpäiseen kirjailijaminuuteensa jakautunut Fernando Pessoa ei omien sanojensa mukaan ehtinyt koskaan tuntea sitä hänessä asuvaa henkilöä, joka suoritti koko hänen maallisen vaelluksensa hänen puolestaan.

Tämä tuntematon, joka ulkomuodoltaan muistutti anglomaania; likinäköistä, laihaa, ikuiseen rusettiinsa ja mustiinsa puettua, viiksekästä heinäsirkkaa, sai jo varhain suurehkon perinnön, jonka sitten menetti perustamansa kustantamon nopean konkurssin myötä.

Sen jälkeen tämä tuntematon työskenteli Pessoan nimissä mm. kääntäjänä ja lehtikirjoittajana.

Samanaikaisesti Pessoa itse luovutti sielunsa ja älynsä teksteissään (myöhemmin myös muiden teksteissä) sivupersoonilleen, jotka onnistuivat elämissään, miten taisivat ja kukin tavallaan, jos kirjalliset elämät, muun fiktion ohella, luetaan elämän todellisiksi muodoiksi.

 

Korvauksena itselleen perin pohjin vieraaksi jäämisestä Pessoa sai heteronyyminsa jopa kirjoitustyylejään myöten keskustelemaan keskenään.

Hän sai myös kyvyn ymmärtää eniten juuri sitä itsessään asuvaa tuntematonta, joka koki ja ajatteli hänen puolestaan silloin, kun hän itse ajatteli toisten puolesta.

Sivupersoonista merkittävin on Pessoan pääteoksen, Levottomuuden Kirjan (suomentanut Sanna Pernu, Viisas Elämä, 2016), toinen kertoja Bernardo Soares, Pessoan itsensä ohella.

Lissabonissa Rua dos Douradoresin neljännessä kerroksessa, niukasti kalustetussa asunnossa, hyvin askeettisesti elävä, öitään valvova, apulaiskirjanpitäjä Bernardo Soares on sivistyneen maailman kenties kaikkein julkein ja samalla tervein, kuviteltu ihminen.

Julkein siksi, että kirjanpitäjän käsitys ihmisyydestä on ketään ja mitään säästelemätön.

Tervein siksi, että julkeudessaan Bernardo Soaresin tulkinta ihmisenä olemisen laeista on täysin vastaan panematonta.

Soaresin totuudet ihmisyydestä saavat meidät kaikki näyttämään ammattivalehtelijoilta, jos olemme edes hetkellisesti kuvitelleet olevamme rehellisiä itsellemme ja muille.

Hän summaa ulkoa opitut roolimme länsimaisessa arkielämän teatterissamme: ”Miten parempi olisi olla se, joka kärsii, sen sijaan, että luulee kärsivänsä.”

Ja kysyy arvoistamme: ”Onko suurempi hyöty uneksia prinsessoista kuin konttorin etuovesta?”

Ihmisen minuuden arroganssin urheuden hän määrittelee: ”Kuulen, kuinka tohvelit laahustavat absurdissa käytävässä, joka johtaa sydämeeni.”

 

Levottomuuden Kirjan sisarteoksena on pidetty Goethen jälkeen suurimman saksankielisen runoilijan, itävaltalaisen Rainer Maria Rilken, vuonna 1910 ilmestynyttä sielunkirjaa, kuvitteellista elämäkertaa Malte Laurids Briggen muistiinpanot (suomentanut Sinikka Kallio, Weilin+Göös, 1984).

Molemmissa teoksissa on olennaista ydinhenkilöiden uupumaton tarve oppia näkemään sisäisesti ja tarve ymmärtää minäänsä suhteessa yhä ulkopuolisemmaksi jäävään toisten todellisuuteen.

520 fragmentista koostuvassa epäkirjassaan Pessoa tuo julki käsityksensä myös ihmisen osasta

asuttamansa pallon pinnalla (oikeammin: ilman ihmistä paljon normaalimmin ja terveemmin pyörivän kivisen planeetan kaltevalla pinnalla) lakonisella tavalla:

”Ihminen ei tunne itseään ja vain ja ainoastaan sen tähden ihminen on olemassa.”

Tunteeko Donald Trump itsensä? Entä Vladimir Putin? Vai tuntevatko he ainoastaan toisensa?

Tietävätkö he, että sivupersooniensa kautta heitä on enemmänkin olemassa?

 

Pessoa jatkaa ajatustaan ihmisen ventovieraudesta itselleen lohdutuksen sanoilla:

”Ihminen ei tunne myöskään ainuttakaan toista ihmistä, ja vain sen tähden myös tämä toinen ihminen on olemassa.”

1900-luvun kenties mystisin kirjailija uskoo, että kroonisesta pahuudestamme ja loputtomasta kaaoksestamme huolimatta, me, itse kukin tahoillamme, tulemme edes kutakuinkin toimeen keskenämme vain siitä syystä, että kukaan meistä ei tunne toistaan.

Jos me joskus edes yrittäisimme tutustua toisiimme, niin sielunhirviö, gorgo, heräisi saman tien eloon jokaisessa meissä, ja viimeisin siemen ihmislajin toivonpellosta olisi mennyttä.

Toisin sanoen – edelleen Pessoan mukaan – vain hyväksymällä täydellisen ventovierautensa muiden suhteen ihminen voi hyväksyä oman täydellisen ventovierautensa muiden silmissä.

Vain muukalaisuutemme sisäistämisen kautta me ihmiset voimme kunnioittaa toisiamme ja ymmärtää erilaisuutta.

Hetkellä, jolloin kunnioitus loppuu, ryöpsähtävät alemmuudentunteet ja kateus esiin ja alkavat veriset toimet.

 

Pessoan pragmaattisen tulkinnan mukaisesti: Mitä olisikaan tapahtunut koko maailmalle, jos esimerkiksi Saksan ja Neuvostoliiton valtakuntien maahanmuuttajat, itävaltalainen Adolf Hitler ja georgialainen Josef Stalin, olisivat tutustuneet toisiinsa ennen toisen maailmansodan alkua?

Olisivatko satoja miljoonia henkiä vaatinut maailmansota ja Holokausti ja sen jälkeinen Gulagin aika loppuneet jo ennen alkuaan kahden ulkomaalaisen keskinäiseen kunnioitukseen muukalaisuuksistaan?

Uskon, että jälkiteollisen ajan keskeisistä eurooppalaisista kirjailijoista ainakin sosiaalisen nihilismin ja itsekriittisyyden mestari Thomas Bernhard (1931-89) – kansallissosialismin paluusta uneksivan Itävallan ja katolisen fasismin ruoskija – oli lukenut Pessoan pääteoksen katekismuksenaan, saaden siitä polttoainetta pääteoksensa, Vanhojen Mestarien, vertaansa vailla olevaan käyntiin.

 

Levottomuuden Kirja on paitsi ihmisen peri-itsekkyyden ensyklopedia, myös suuren humanismin kuvaus, joka avautuu asteittain kuin armo, jolle lopultakin on annettu merkitys.

Teos on myös kuvaus rajallisista valinnoista ihmisyyden roolin alla ja nimissä. Ja kenties juuri tämän tematiikkansa tähden teos kykenee vastaamaan myös kysymykseen:

Miten Pessoa, joka sivupersoonallisen lähtökohtansa mukaisesti, ajattelun sijasta, jätti koko maallisen elämänsä elämättä, yhä uudestaan löysi näkökulman olentoon nimeltä Ihminen?

Läntisen sivistyksen piirissä sillaksi Nietzschen ja Sartren välillä kutsuttua Fernando Pessoaa on Octavio Paz kutsunut määritelmillä:

”Nationalismia saarnaava (mielen) kosmopoliitti, turhien asioiden vakava tutkija, nauramaton humoristi, mystikko vailla salaperäisyyttä, portugalilaisen keskipäivän vähäpuheinen haamu”.

José Saramago, joka teoksessaan Ricardo Reisin viimeinen vuosi (suomentanut Sanna Pernu, Tammi, 2012) panee päähenkilönsä – 16 vuoden poissaolonsa jälkeen Lissaboniin palaavan tohtorirunoilija Reisin – tuntemaan vuotta aiemmin kuolleen Pessoan, kuvaa Pessoaa epäihmisenä, joka keskusteli enemmän kuin syvällisesti kaikesta, mutta vain unissaan oli itselleen täysin totta.

Mutta mikään maagisen realismin sävyttämissä luonnehdinnoissa ei kumoa kristallinkirkkautta Pessoan näkökyvyssä sen suhteen, että ihminen, joka unohtaa itsensä, oppii analysoimaan muita.

Pessoan teemallisten ääripäiden välillä sijaitsevista sisällöistä ainakaan allekirjoittanut ei ole voinut keskustella kenenkään toisen kirjailijan teoksen tai teosten kanssa – ei sillä kielellä, jolla keskustelu on alkanut Pessoan kanssa.

Mutta on kokonaan toinen asia, mihin Fernando Pessoassa uskoo.