LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle) LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle)

TUHATKASVOINEN JOKERI

– FERNANDO PESSOA, osa 3

Rax Rinnekangas

 

”Joka on kulkenut maailman kaikki meret,

on itse asiassa tehnyt vain yksitoikkoisen matkan itsessään.”

Fernando Pessoa (1888–1935)

 

Pääteoksessaan Levottomuuden Kirja (suomentanut Sanna Pernu, Viisas elämä, 2016) Fernando Pessoa – yli 70 fiktiivisen sivupersoonan luoja – rakentaa maailman, joka ei juurikaan maistu eikä tuoksu 1900-luvun alkupuolen Lissabonilta, saati Portugalilta.

Poissa ovat vuoden 1910 vallankumouksen aikana tapahtuneen vanhan monarkian syrjäyttämisen kuuma sekamelska ja ensimmäisen tasavallan nousun riemun äänet.

Poissa ovat toiseen tasavaltaan johtaneen sotilasvallankaappauksen kuohut vuodelta 1926 ja presidentti António de Oliveira Salazarin 50-vuotiseen fasistiseen yksinvaltiuteen johtaneen aikakauden alku.

Vuosina 1912–35 kirjoitetussa, vuonna 1982 ensimmäisen kerran portugaliksi julkaistussa, Levottomuuden kirjassa valtio on haihtunut kokonaan kuvasta.

 

Lissabon on teoksessa unenomaisen paljas, narkoosiinsa vajonnut kaupunki Tejo-joen äärellä.

Pessoa kirjaa psykoottisen teoksensa päähenkilön, apulaiskirjanpitäjä Bernardo Soaresin, kokemana kaupungin kauneuden – katujen ja kujien ja seitsemän kukkulan läsnäolon.

Mutta hän tekee sen transparenttisesti, ikään kuin itselleen ja yhteisölle näkymättömästi elävän Soaresin tunnot olisivat se todellinen kaupunki – kaiken muun loitotessa jokaisen ajatuksen ja mielenkuvaston myötä näkymättömiin ja kaupunkilaisten kulkiessa kuin aaveet kaiken keskellä.

 

Sarjasta Pyramidit.

Sarjasta Pyramidit.

 

Pessoan lissabonilaiset ovat aineeton, kasvoton, yhteisöllinen massa, jota vasten kirjailija käy läpi jotakin paljon konkreettisempaa; sitä, mikä tajunnassa ja alitajunnassa, ymmärtämättömyydessä ja ajoittaisessa ymmärryksessä, rakentaa yksilön kokemuksen nimeltä Tietoisuus.

Emergenssin käsitteistössä, joka tarkoittaa jostakin kokonaisuudesta nousevaa ja syntyvää uutta ilmiötä, ominaisuutta tai toiminnan tasoa, Tietoisuus aktivoituu aivojen, ihmisolennon ja ympäristön vuorovaikutuksesta.

Näin ollen Pessoan ankara ponnistelu tietoisuuden puolesta on kuin vinhaa vauhtia pyörivien siipien puolustamista itse tuulimyllyä – Tiedostamatonta – vastaan.

 

Jos kaupunkilaiset hetkellisesti hahmottuvatkin Levottomuuden Kirjassa, he – avioparit, joita tulvii kaduilla, ompelijatytöt kävelyllä käsikkäin, sotilaat, jotka meiskaavat ryhminä, eteensä tuijottava kauppias puotinsa edustalla – ovat sillä kliinisellä hetkellä samalla tavoin yksilöitymättömiä kuin ihmiset Albert Camusin romaanissa Rutto (1947); pelkkiä todisteita jotakin suurempaa varten.

 

Portugalin valtion ja yhteiskunnan olemattomuus tässä ihmeellisessä kirjassa on hyvin loogista ottaen huomioon, mistä näkökulmasta Pessoa määrittelee koko aikakauden merkityksen itselleen:

Bernardo Soaresin silmin ja suulla, heteronyymin antaman ajattelunvapauden kautta.

Minkään luomansa tulkinnan totuutta kirjailijan ei tarvitse epäillä, koska tulkinnat esittää huolella laadittu, viimeistä nestepisaraansa myöten tislattu, sivupersoona hänen puolestaan.

Näin Pessoa säästyy itsesensuurilta ja sosiaaliselta pelkuruudelta, jota hän pitää ihmisen perusominaisuutena.

 

Tekeekö tämä kirjailijan rohkeudesta kunniakkaamman?

Ainakin paljaamman ja tavoitteellisemman.

Eli sankaruuden ja sankarittomuuden ikuinen suhde on niin kuin Pessoa toteaa:

”Suurilla toiminnan ihmisillä tunne elämän tyhjyydestä johtaa äärettömään suuruuteen.”

”Suurilla toimettomuuden ihmisillä sama tunne johtaa äärettömään pienuuteen.”

 

Mainituista tekijöistä johtuen en näe eroa kirjailijana epätodellisen Fernando Pessoan ja fiktiona todellisen Bernardo Soaresin ajatusten välillä, koska molempien sisällöt nousevat samasta lähteestä.

Kirjallisten sivupersoonien käyttö kohottaa omalle ajalleen ja jälkipolville täysin tuntemattomaksi jääneen Pessoan tasolle, jolla mikään sisäinen lukko ei jarruta häntä ajattelemasta täydellisesti.

Silti se ei tee kirjailijasta jumalallista, koska – Pessoasta poiketen – Jumala ei ajattele eikä sanallisesti anna ihmislajille itsestään mitään uutta taivaista, ellei luonnon valon toistuvaa kauneutta mielletä Luojan ajatukselliseksi runoudeksi.

Maan päällä jumalallista roolia esittäneet ja esittävät ovat luoneet kaikki muut Hänen ajatuksensa.

 

Sarjasta Pyramidit.

 

 

Fernando Pessoa sanoi syntyneensä keskellä aikakautta, jona suurin osa ihmisistä menetti uskonsa Jumalaan samasta syystä kuin heidän vanhempansa uskoivat Jumalaan:

Tietämättä, miksi.

Ja koska ihmiselle on luontaista olla kriittinen syystä, että hän Tuntee, eikä siksi, että hän Ajattelisi, valtaosa aikakauden ihmisistä valitsi Jumalan korvikkeeksi ihmiskunnan, mitä Pessoa itse ei koskaan tehnyt.

Ihmisten rakentaman yhteiskunnan sijasta yhteiskunta oli hänelle ihminen itse.

 

Käsitys ihmisenä olemisesta ja olemisen takana olemisista ja olemisten takana olemisesta ja olemisten ydinsyiden takana olemisista oli vahvistunut Pessoan tajunnassa jo lapsuudessa.

Hänessä oli syntynyt usko, että Korkeimmalla oli tarjota hänelle vain kaksi mahdollisuutta koko maallisen ajan varalle:

Joko kuluttaa elämä kuten kaikki muutkin tai ajatella elämänsä.

Pessoalle ei tuottanut vaikeuksia valita jälkimmäinen.

 

Tästä johtuen se kuuliainen ja velvollisuudentuntoinen arjen suoritus, jota ihmisten enemmistö kutsuu todelliseksi, annetuksi elämäksi – rakastuminen ja rakastaminen, rakkauden puute ja periyksinäisyys rakkaudessa, tuhoisuus ja itsetuhoisuus, onni ja onnettomuus – jäi Pessoalta kokonaan kokematta.

Hän ei halunnut kokea elämää, joka muistuttaa yritystä.

Pessoa halusi elämän, jota ei voinut haluta.

 

Haluamisen tarpeessaan Fernando Pessoan metafyysinen tavoite rinnastuu amerikkalaisen kuvataiteen realismin yhden luojan, taidemaalari Edward Hopperin (1882–1967), tajuntaiseen unelmaan:

”Ehkä en ole kovin inhimillinen. Pyrkimyksenäni oli taltioida auringonvalo talon seinälle.”

Kaiken silmin nähtävän Pessoa korvasi omalla kohdallaan paljon konkreettisemmalla tekijällä – tavoitteettomalla uneksimisella.

Uneksimisensa ansiosta hän kykeni tunnistamaan ’kaiken ja kaikki kuin unessa’, kuten apulaiskirjanpitäjä Soares määrittelee Levottomuuden kirjassa itsellensä luonnollisen, ulkopuoliselle maailmalle näkymättömän, uneksimisen lahjan.

 

Usko uneksimisen realistisuuteen vahvisti Pessoan uskoa siihen, että kun tieteestä sisäistää kaiken olevaisen perusajatuksen – sen, että kaikkea olevaa hallitsevat puhtaat kohtalon lait, joita vastaan ihminen ei voi eikä osaa taistella itsenäisesti – niin ainoa tapa kestää olemassaolo täydellisen tottelemisen sijasta on ajatella elämä.

Tämän johdosta Pessoa paitsi uneksi – ajattelemalla – elämän sen 360 asteen spiraaliselta syvyydeltä ja laajuudelta, myös matkusti kaikkialle maailmassa matkustamatta konkreettisesti yhtään minnekään.

Jos hän joskus matkustikin paikallisjunalla lähikaupunkiin, perille päästyään hän tunsi täydellistä uupumusta, aivan kuin olisi kulkenut lukuisten maiden ja kaupunkien ja maaseutujen halki sinä aikana.

Niin perinpohjaisella tavalla hän oli uneksinut puolen tunnin matkan vuoden mittaiseksi.

 

Uneksiminen antoi Fernando Pessoalle – oman yhteiskuntansa luojalle ja ainoalle asukkaalle – kyvyn kokea oma koti ja turva, oma kieli ja mieli aistimuksissaan, ja myös kyvyn tutkia niitä kuin vieraita maita.

Sen tähden hän saattoi luovuttaa luomansa heteronyymit kaikkien suopeiden ja epäsuopeiden, ymmärtävien ja ymmärtämättömien kirjallisten varkaiden käyttöön, koska hänen mielensä toimi kuin kolehtihaavi suntion käsissä.

Kuta enemmän haavista lainataan ja varastetaan, sitä enemmän haavi täyttyy.

 

Sarjasta Pyramidit.

 

 

Mutta millaisia toiveita arvoituksen nimeltä Elämä suhteen, jota me, ihmislaji, pandemiamme toisessa keväässä kauhistelemme, Fernando Pessoan tajunta loi?

Levottomuuden Kirja sisältää satoja sivuja oppeja ja ismejä, tulkintoja ja epätulkintoja, eli enemmän kuin ahneinkaan voi kuvitella vaikkapa satavuotisen elämänsä suhteen.

Ja siitä huolimatta kirjailijan kaikki toiveet puristuvat yhteen ainoaan:

”En ole pyytänyt elämältä muuta kuin että se kulkisi ohitseni minua huomaamatta.”

 

Voiko enää vähemmällä elämän suhteen tulla toimeen?

Vaikuttaa, että ainakaan enemmällä kukaan ei tule tällä kiertotähdellä toimeen.

Ihmislajin pitää päästä Marsiin, jotta ihmisellä on kylliksi tulla toimeen.

 

Oman aikansa Lissabonille täydellisenä mysteeriona säilynyt Fernando Pessoa tarvitsi mainitun epävaatimuksen suojan voidakseen vaatia itseltään ajattelijana enemmän.

Kun hän liikkui fyysisenä hahmona kaupunkinsa katukuvassa, moni näki silmissään pelkän heinäsirkkaa muistuttavan epätodellisen olennon – silmälaseineen ja hattuineen, valkoisine kauluksineen ja dandyn rusetteineen – eikä niin todellista ja viisasta yksilöä kuin muut kulkijat yhteensä.

 

Kaikesta huolimatta kirjailija, joka uskoi, että ’en ole näytellyt itseäni, vaan minua on näytelty’, on enemmän kuin todellinen Lissabonissa.

Hän on sitä muun muassa Largo do Chiado -aukiolla, A Brasileira -ravintolan terassilla sijaitsevan patsaan muodossa, jolla on fyysisten kasvojensa paikalla se paljon todellisempi – kirja.

Pessoan henki ja sielu istuvat kapakoiden nurkkapöytien valtaajina lasillisella jokaisen kahvilan hämärissä.

 

Baarissa, jonka nimeä ja sijaintia en tarkalleen muista, on pullorivistön yllä kello, josta puuttuvat viisarit kuin todistuksena ajallisesta tyhjyydestä Fernando Pessoan konkreettisen elämän jälkeen.

Kun tiedustelin syytä, baarimikko vastasi: ”Hänen jälkeensä ei ole ollut aikaa – on vain itseään toistava ajattomuus, jota sukupolvet vaatettavat mieleisekseen.”

 

Alain Tannerin elokuvassa In the White City (1983) Bruno Ganzin esittämä aluksestaan maihin loikannut merimies asustaa baarihotellissa Lissabonissa.

Hän lähettää kuvaamiaan 8 mm kaitafilmejä ja kirjeitä naiselleen Sveitsiin ja on ihastunut kortteerinsa Rosa-nimiseen tarjoilijattareen neuvottomalla tavalla.

Baarin seinällä on suuri kello. Kun merimies istuu tiskin ääressä ja ymmärtää, että hänen oma aikansa ei kulje eteenpäin kuten hän haluaisi, hän yhtäkkiä tajuaa:

Kellossa hänen yläpuolellaan viisarit kulkevatkin taaksepäin – kohti seuraavaa toteutuvaa tulevaa.

Sarjasta Pyramidit.

Sarjasta Pyramidit.