LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle) LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle)

VÄÄRÄN VÄRISET IHMISET – RICHARD WRIGHT

Rax Rinnekangas

 

Kesällä 1970 sisälläni leimahti. Kirjastosta tarttui käsiini Richard Wrightin omaelämäkerrallinen romaani Musta poika (suomentanut Eeva Kangasmaa, Wsoy, 1966) eikä mikään ollut enää kuin ennen. Samastuin ensimmäisen kerran elämässäni vääränväriseen ihmiseen.

Teoksen alussa nelivuotias musta poika leikkii tulella Yhdysvaltojen etelävaltiossa 1910-luvulla, ikkunaverhot leimahtavat ja perheen koti palaa. Edessä on painajaismainen kasvu kohti abstraktia aikuisuutta – myös mahdollisuutta, että joskus saisi oikeuden lainata kirjoja kirjastosta ja olla jopa ihminen, väärästä väristä huolimatta.

Wrightin huimaava teos avasi minussa aivan uusia kysymyksiä: Mikä oikeus minulla oli kokea olevani oikeanvärinen eli valkoinen, kun itse asiassa en ollut valkoinen, vaan ihran värinen? Kaikki ihmiset ympärilläni olivat (sian) ihran värisiä. Muistan, että kadotin uskoni johonkin ikuiseksi taottuun.

Uskon menetys yltyi, kun luin Wrightin Amerikan pojan (suomentaneet Antero Tiusala ja Eva Siikarla, Wsoy, 1972), joka 40-luvulla oli pommin lailla murskannut Setä Tuomon tupaan lukitun värillisen kirjallisuuden ja oli luonut mustan alistumisen sijaan aivan uuden tason – mustan tietoisuuden.

20-vuotiaan värillisen nuorukaisen Amokia kotoaan oikeuden eteen – kahden tekemänsä tapon tuloksena – ja edelleen pyövelin eteen kuvaava eksistentialistinen, julistuksellinen teos oli eri puolilla Yhdysvaltoja julistettu pannaan vaarallisena, vääränä todistuksena mustista.

Väärää oli jopa aikalaisten mustien kirjailijoiden – James Baldwinin ja Ralph Ellisonin – mielestä se, että Wright irrottaa nuorukaisensa mustien yhteisöstä, sen tavoista ja edellytyksistä ymmärtää elämää ja tekee hänestä ajattelijan ja yksilön, joka surmaa valkoisen tytön ja mustan tytön.

Samastuin Bigger Thomasiin, joka vasta tekojensa kautta kokee olevansa ihminen ja oikeasti elossa, koska tekojensa kautta hänet huomataan oikeiden ihmisten eli valkoisten taholta.

 

Vasta tekojensa kautta ja tultuaan huomatuksi – onko tässä peruste myös sillä, mitä kaiken väristen lasten toimesta on tapahtunut viime aikoina suomalaisissa kouluissa?

Jos elokuvista ja tv-sarjoista toimintamallinsa omaksuneet olisi huomattu eli heidän olisi annettu tuntea arvonsa ja läsnäolonsa muiden ikäistensä keskuudessa, olisiko heissä kehittynyt tarve tulla huomatuksi myös oman elämänsä tuhoavan väkivallan kautta?

Sanon elokuvista ja tv-sarjoista, koska vielä 70-luvulla niiden popularisoimia väkivaltaisia käyttäytymismalleja ei ollut eikä koulukiusaajille tullut edes mieleen joukkomurhan muoto.

Kiusaaminen oli pelkkää kasvoille räkimistä ja tuuppimista muiden nähden. Kun päätäni tungettiin vessanpönttöön, tekijä oli se perustapaus; lihaksiaan rakentava raukka, joka vihasi eniten itseään.

Äskettäin Vantaalla koulutoveria pieksäneet lapset kokivat tekevänsä elokuvaa, jossa he ovat sankareita. He videoivat rikoksensa ja panivat action-elokuvansa sosiaaliseen mediaan.

Samalla seudulla yli viisitoistavuotias potki alaikäisen toverinsa tajuttomaksi – kuin lajityypin suosituissa elokuvissa – eikä opettaja reagoinut uhrin avuntarpeeseen, kuten elokuvissa.

Toistaiseksi julkinen keskustelu ei ole avannut tekojen syitä tästä kulmasta. Siksikö, että suomalaiset arvostavat väkivaltaista tv-viihdettä yli kaiken ja katselevat sitä naksuja syöden lastensa kanssa?

Olkoon Vantaan viisikon ihonväri mikä tahansa, kyse on rasismista eli vihasta erilaisuutta kohtaan. Alistamalla uhriaan sankarit kokivat irtautuvansa omasta alemmuudentunteestaan.

Väkivallan esittämisestä elävä joukkoviestintä ja väkivallan todellista olemusta ymmärtämättömät vanhemmat ovat pääroolissa tässä suomalaisten lasten uudessa arkikulttuurissa.

 

Wrightin eksistentialistisen (ihminen on heitetty maailmaan seurauksineen), arvottomuutta pohtivan, yhteiskuntapoliittisen romaanin vaikutus oli paitsi samastuttava myös muulla tavalla silmiä avaava.

Hirttotuomiota odottavan Bigger Thomasin puolustusasianajajan ollessa juutalainen kommunisti aloin tunnistaa ympärilläni ensi kertaa juutalaisia ja kommunisteja, taistoslaisista puhumattakaan.

Viimeksi mainitut pakkomyivät lehteään Alkon portailla. Jos ei ostanut, oli kapitalisti. Koin heidät kuten viranomaiset kokevat Amerikan pojassa paikalliset kommunistit – aivopestyinä verikoirina.

Vaikka olin nuori ymmärtämään kirjailijan motiiveja, huomioin, että Wright ensin osoitti lukijalle henkilöittensä – mustien ja valkoisten – erilaisuuden ja ikuisen ristiriidan, joka vallitsi heidän maailmojensa välillä. Sitten hän johti heidät tilanteisiin, joissa erot katoavat ja molemmat ovat pelkkiä animaalisia ihmisiä – pimeydessä, jossa musta ei erotu valkoisesta.

Rauno Welling siteeraa venäläisen antikommunistisen kirjailijan Boris Pilnjakin kysymystä teoksen esipuheessa: ”Todellisuusko ihmisen elämässä määrää vai aate? Aatteessako todellisuus onkin?”

Wrightin romaaniin kysymys pätee myös toisessa muodossa: Miksi väri määrittelee ihmisen ja ihmisarvon? Eivätkö valkoinen ja musta olekaan samanarvoisia värejä?

Kahdeksantoistavuotiaana kirjoitin vihkooni vastauksen: ”Ainoastaan musta on väri – valkoinen ei ole väri, kun kyse on ihmisestä. Valkoinen on sianihran valehdeltu muoto.”

Aina kun pysähdyn Richard Wrightin teosten äärelle kirjastoni hyllyssä, koen kaipausta hetkeen, jolloin tajusin olevani tietyllä puolella aitaa – porsas muiden valheellisten joukossa.

 

(Valkoisen väestön osuutta maailman väkimäärästä ei voida määritellä. Se tiedetään, että kaikki ihmiset ovat yhtä rotua. Vain yhtymällä eri väreihin valkoinen pääsee eroon ihran väristään.)