LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions  –  PL - Box 197  –  00531 Helsinki

LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle) LURRA Editions -logo (klikkaa takaisin etusivulle)

VIISAAN YKSINÄISYYS – GÖSTA ÅGREN, osa 3

Rax Rinnekangas

 

Tämä on kolmas eli viimeinen oodi suomenruotsalaisen Gösta Ågrenin kirjallisuudelle – tekijälle, jonka määrittelen 1900-luvun viisaimmaksi kansalliseksi kirjalliseksi ajattelijaksi.

Viisaimmaksi tasolla, jolla ei ole mitään tekemistä yhteiskunnan näkyvän elämän ja toimivuuden kanssa.

Mutta paljonkin yhteiskunnan näkymättömän elämän ja näkymättömän toimivuuden kanssa.

 

Gösta Ågren oli metafyysikko, joka tunnisti kaikessa olennaisessa toisen ja kolmannen olennaisen ja loi tulkintaa neljännestä, jolla on taipumusta viidenteen.

Hän piti kolmea sadun lukuna – yhtä maagisena kuin ympyrää.

Eli: kaikki, mitä me kosketamme kolmesti, muuttuu merkitykseksi.

Kolmesti opetuslapset nukahtivat Getsemanessa. Kolmesti Pietari oli mestarinsa kieltävä.

Se, mitä kolmea kertaa ei todeta ääneen, on lausujan suusta lähtemätöntä.

 

Ruotsiksi ajattelevalla ja kirjoittavalla Ågrenilla oli kolme teostensa suomentajaa.

Caj Westerberg, joka teki Ågrenin laajasta tuotannosta sen, mitä se on suomeksi.

Toimittaja Risto Hannula, yhden teoksen verran. Ågren itse, elämänsä loppusuoralla.

Ilman Caj Westerbergiä suomalaisilla ei olisi Gösta Ågrenin kirjallisuutta, kuten ilman kääntäjiä suomalaisilla ei olisi juuri minkään maan kirjallisuutta.

Ilman käännöksiä kaikki eri maissa luotu kirjallisuus olisi pelkkää paikallista kirjallisuutta – lukuun ottamatta englannin ja espanjan kielten suvereenia levinneisyyttä.

Vasta käännökset luovat vieraan kirjallisuuden mahdolliseksi kaikissa maissa.

Siksi: suosikaamme käännöskirjallisuutta.

 

Gösta Ågren oli lapsuudessaan pahasti koulukiusattu ja nuoruudessaan Suomen armeijan sadismin uhri.

Sisko oli skitsofreenikko; myös veljen vaimo mielisairas. Kolme Ågrenin sisarkatraan viidestä jäsenestä oli kirjailijoita.

Ågrenilla oli näin ollen vahva kasvupohja, jolta tulkita yksilöllistä ja kollektiivista heikkoutta ja heikkouden muuttumista tuhoisaksi voimaksi.

Kivun kokeminen sai Ågrenin kokemaan myös Hyvän ja Pahan määrätyllä tavalla.

 

Tämä elämä -teoksessa (suomentanut Risto Hannula, 2001) Ågren tuomitsee mm. Albert Schweitzerin, ”afrikkalaisten hyväntekijän”, elämän kunnioitusperiaatteen.

Schweitzer oli Ågrenin mukaan suurena hyväntekijänä kohteittensa loinen, joka tarvitsi afrikkalaisten avuttomuutta oman hyvyytensä kokemisen lähteenä.

Schweitzerin harkittu hyvyys ei ollut ainoastaan loisimista, vaan myös hybristä; tarvetta olla kuin Jumala.

Henkilökohtaisesti kokemansa pahuuden johdosta Ågren ei ihmisenä voinut hyväksyä myöskään sitä elämää, jota näki ympärillään.

Jos hän olisi hyväksynyt sen elämän, se olisi merkinnyt alistumista sen elämän mahdollistamalle tunteettomalle biologialle, tappamiselle ja hävitykselle.

Teoksissaan Ågren kunnioittaakin mieluummin elämän ’kaipuuta’.

 

Uskonsa kaipuuseen ja sen sisältämään kauneuteen ja toiseuteen Ågren summasi:

”Kun ihminen kuolee, hänen elämänsä saa uuden merkityksen.”

Viisaan yksinäisen – kaikkien piirien ulkopuolelle tietoisesti jättäytyneen Ågrenin – käsitys myös omasta roolistaan elämän laidalla oli hyvin ironinen ja armoton:

”Erakko haluaa muuttaa elämänsä yhdeksi ainoaksi pitkäksi tauoksi.”

 

Rakentaja (suomentanut Caj Westerberg, 1996) on Gösta Ågrenin samastumista oppimattomiin ja rakentajaan eli Kristukseen, jonka sanottiin olevan ei-ihmisen hahmoinen.

Teos perustuu evankeliumeista vanhimpaan, Markuksen kirjaan, kirjoitettu 50-luvulla.

Markus oli oppimattomien avustaja; Pietarin tulkki ja sihteeri.

Ågrenin säkeissä on kova ehto; joko ihminen uskoo Kristuksen olemiseen tai ei usko.

Ilman uskoa ei – tällä kohtaa – olisi edes Ågrenia, joka toteaa:

”Ihme ei olisi mielekäs ilman ajatusta, joka on se varsinainen ihme; ajatus hyvyydestä, tasa-arvoisuudesta, ihmisarvosta”.

 

Kansojen tasa-arvosta uneksinut Leo Trotski uskoi samaan ja tapatti tavoitteidensa vuoksi satoja tuhansia ihmisiä.

Trotskille kateellinen Stalin hävitti kymmeniä miljoonia.

Entä rakentajan – Kristuksen – isä?

Kaikkivaltias on sallinut, tietoisuutensa aikana, tavalla tai toisella, teloituttaa miljardeja ihmisiä.

 

Rakentajassa Ågrenille elämä on tutkimusmatka, josta puuttuu mieli ja juuri se tekee matkan mielekkääksi.

Hän kirjoittaa: ”Autiomaa ei ole tyhjä, vaan täynnä tyhjyyttä.”

Tämä on yksi olennainen tekijä meissä ihmisissä: Oletko SINÄ jotakin vai oletko täynnä jotakin?

Samaa asiaa kysytään (toivon mukaan) tänä keväänä ensi-iltansa saavassa Lapinlahti – Tyttären Äiti

-elokuvassani:

Miksi ihminen keksii sisäiseksi vammakseen usein toisen asian kuin on itse vamma; trauma?

Kuuluisiko vastaus: Vaikka en uskalla riisuutua, kerron mielelläni ’ongelmastani’ monelle – viihdyttäen keksinnölläni mahdollisimman syvällä tavalla muitakin valheellisia kuin itseäni?

 

Gösta Ågren oli sielullisuuden auteur. Hänelle ne pelihallit, joissa rallikuskien ja kiekkoilijoiden elämäkerrat kohoavat Baabeleina kattoon, sijaitsivat aurinkokunnan toisella puolella.

Hän oli esimerkki kirjailijoista, joiden teoksiin ei uskalleta koskea syystä, että ne ovat sisällöllisesti enemmän. Samasta syystä teoksia ei voida ostaa.

Ågren uskoi niin elollisten kuin esineiden elollisuuteen: ”Kun lintu on avoin, se lentää, mutta kun kirja on avoin, se lepää matkan rasituksista.”

Ja: ”Ikkunat katsovat sisäänpäin. Kuinka maisema muuten voisi virrata taloon? Jos ne katsoisivat ulospäin, huoneiden hämärä leviäisi seutuun.”

Ikääntymisen Ågren koki asettumisena alkuun. ”Hän oli kuusikymmenvuotias; metsä, johon lapsi oli eksynyt.”

Viimeisen lopun Ågren koki realistisena: ”Kuolleella ihmisellä ei ole pakopaikkaa; hän ei voi kuolla.”

Entä rakkaus, kun kyse on sentään teologista? ”Rakkaus on elämän pituinen hyvästijättö.”

 

Nostradamuksen tuolla puolen (suomentanut Caj Westerberg, 2000) – on ehkä näynomaisinta, vaativinta Gösta Ågrenia.

1503-66 eläneen profeetallisen tai näkijällisen runoilijalääkärin, ranskalaisen Michel Nostradamuksen kirjoittamat ”sataiset” ovat kuvauksia ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Ågren yltyy lukemiaan N:n sataisia vastaan; hän esittää kysymyksiä, vastalauseita, tulkintoja ja myös puolesta-puhetta hengen tilassa, jossa hän liikkuu vuosisatojen sisällä.

Pauhussaan Ågren käy keskustelua muun muassa jumaleläimen ja maaruhtinaan kanssa.

Viimeksi mainittu sanoo: ”On olemassa ihminen nimeltä MINÄ; kaikkien nimi on MINÄ – muut nimet ovat vaatteita ruumiin ympärillä.”

Ågren myös toteaa: ”Kerta kerralta Vapaus vastustaa toista todellisuutta.”

Vapauden yhtä suurinta tekoa – ihmisten kaupunkia, jossa usko on keskitetty yhteen rakennukseen eli kirkkoon – hän luonnehtii: ”Matalana kuin lahko kaupunki jatkaa elämäänsä.”

Kenen ehdoilla? Kenen vapaudella?

 

Kaikkien lahkojen silmissä kerettiläinen Ågren puhuu kirjassaan Minän heikkoudesta ja sen paradoksisesta hoidosta:

”Pahuus aseenaan hän hakee vastarintaa – siis Jumalaa.”

”Hän katsoo hautakenttää ja sen monumentteja, näyttelijöitä, jotka ovat metallia ja kiveä.”

”Se, mikä kuolee, on jotakin muuta kuin se, mikä saa haudan maassa ja tilastoissa.”

Ja siksi: ”Sanomalehdet ovat verestä mustat.”

 

Mutta Gösta Ågren ei ole suinkaan kyynikko, vaikka siltä tuntuu, vaan optimisti:

”Mikään ei ole peruuttamatonta, ei edes tapahtunut; se muuttaa suuntaa joka kerta, kun valitset toisen tien.”

Kun luen Ågrenin ajatuksia ääneen peilin ääressä, merkillisellä tavalla peilikuva nyökkää, kuin luonnollisille totuuksille.

Tässä on todellisen kirjallisuuden yksi voima; se tekee kauhistuttavan heikoksi ja vahvaksi.

 

Ågrenin äärellä kysymys nousee väistämättä esiin: Onko poikkeuksellisella tasolla liikkuvalle ajattelulle ainoastaan yksi kulkusuunta? Sekä näkymätön että tuomittu?

Gösta Ågren valitsi molemmat suunnat ja sekoitti ne keskenään, jotta ei joutuisi periltä pois.

Ihmisen rakentaman näkyvän arkkitehtuurin hän näki hyvin yhdenmukaisena:

”Kaupungit piirtyvät vasten iltataivasta kuin asutut rauniot.”

 

Uudenkaarlepyyn maalaiskunnassa kotinsa ikkunasta näkyviä, hiljaisia peltoja katsellut Ågren koki, että ”me elämme valtavan Jumalan sisällä, joka ei ole huomannut meitä.”

”Meidän täytyy itse rankaista itseämme synneistämme ja me teemme sen tekemällä syntiä.”

Ågren piti pyörönäyttämöllä pyörivänä klassisena näytelmänä sitä, miten ihminen kuluttaa koko elämänsä vain, jotta pääsee edes kerran vetämään ison roolinsa:

 ”Ihmeissään hän katseli, miten surevat peittivät arkun kukilla.... Jos he voisivat, he hautaisivat myös haudan, niin kuin teki faarao, kun kätki haudan pyramidiin.”

Ja: ”Se, mikä tulee tapahtumaan, on jo tapahtunut. Nyt se täytyy enää esittää.”

 

Oliko Gösta Ågren hullu mystikko, jonka olisi pitänyt istua pylvään nokassa autiomaassa, jotta ei olisi hävennyt arkea, jossa normaalit ihmiset yrittävät kuokkia perunaa betonin alta?

Uskon, että Ågren oli yliterve näkijä, jonka edessä sokeita leikkivät kääntyvät selin.

”Ehkä hän puolustautuu häviämällä. Ehkä hänelle voitto on vain siten mahdollinen.”

Ja silti tämä viime kesänä poisnukkunut, 1900-luvun viisain kirjallinen pohtija ja filosofinen runoilija on alati kaikille avoin ja myös läheinen, kun hänen ajattelunsa vain päästää lähelleen.

Sillä eikö se ole – myös uuden, ennen kokemattoman voimakkaan spurtin pian ottavan epidemian aikana – juuri niin kuin Gösta Ågren kirjoitti:

”Nyt alkaa elämä – nyt kaikki on ohi.”

 

Lainaukset, ellei toisin mainittu, kokoelmista Turuilla (suomentanut Caj Westerberg, 1990), Dranga (suomentanut Caj Westerberg, 1998) ja Arkadinen laulu (suomentanut Gösta Ågren, 2003).